Rikosuhrien tarpeiden kehittämiseksi perustettu työryhmä ja miehiin kohdistuva sukupuolisyrjintä

"Tasa-arvovaltuutetun toimistossa ei oltu kuultu tapauksesta ennen Uutissuomalaisen yhteydenottoa."

Tuntuu sille, että aina kun miehiin kohdistuva syrjintä nousee esiin, tasa-arvovaltuutetun toimisto on joka kerta yhtä yllättynyt. Selvitellään, selvitellään.

"Työryhmän asettamispäätöksen 15. maaliskuuta hyväksynyt Arto Kujala kiistää, että ryhmän muodostamisessa olisi syrjitty tarkoituksella miehiä. – Ei todellakaan. Ei missään nimessä. Missään tapauksessa ei ole tarkoitus syrjiä ketään."


Ei sillä ole mitään väliä, onko syrjintä tarkoituksellista vai ei. Luulisi tämän olevan oikeusministeriölle selvää.


"Naisvaltaisuuden syy on Kujalan mukaan siinä, että rikosuhriasioiden parissa on paljon naisia."


Mistähän tämä johtuu? Johtuisiko kenties tasa-arvopolitiikan linjasta, jossa välitetään vain naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sivuutetaan tyystin väkivallan miesuhrit? Sen seurauksena on siiten luotu joukko työpaikkoja, jotka keskittyvät vain naisuhrien tukemiseen. Nyt näissä tehtävissä työskentelevät ihmiset täyttävät nyt työryhmän, jossa he ensisijaisesti tietysti keskittyvät turvaamaan omien työpaikkojensa resurssit jatkossakin. Seurauksena on se, että työryhmä vain entisestään vankistaa rikosuhrityön naiskeskeisyyttä. Näin se pieni piiri pyörii.

"Voi olla, että muutama mies olisi saatu lisää, jos oltaisiin oikein sitä vaatimalla vaadittu. Mutta 40 prosenttia olisi saattanut olla haastava tehtävä."


Emme viitsineet yrittää noudattaa lakia, koska siitä olisi aiheutunut vaivaa? Lakihan tätä vaatii, mutta mitäpä väliä?

Uskomatonta.


"Kiintiösäännön rikkominen oli Kujalan tiedossa, kun hän hyväksyi työryhmän."


Emme rikkoneet lakia tahallamme, mutta täysin tietoisesti kuitenkin.


"Joskus näin joudutaan tekemään, vaikka kuinka yritettäisiin saada miehiä ja naisia. Ei tämä ole aivan ainutkertainen tapaus."


Jos vastaava olisi tapahtunut toisin päin, mikä meteli siitä olisikaan noussut? Ajatus ilmeisesti oli, ettei kukaan viitsisi nostaa meteliä miehiin kohdistuvasta sukupuolisyrjinnästä.


"Tasa-arvovaltuutetun toimistosta kerrotaan, että kiintiösäännöstä voidaan poiketa poikkeustapauksissa."


Tasa-arvovaltuutetun toimisto on ihmeen hanakasti aina mainostamassa näitä poikkeusmahdollisuuksia silloin kun on kyse miehiin kohdistuvasta sukupuolisyrjinnästä. Kun naisia syrjitään, on toinen ääni kellossa.


"En hoksannut tarkistaa ja varmistaa, että asia olisi perusteltu päätöksessä. Siitä otan nöyränä moitteet vastaan, Kujala sanoo."


Syrjiä saa siis ihan vapaasti, kunhan vain muistaa kirjata perustelut ylös. Tämä selvä. Muotoseikkojen noudattaminen on tärkeämpää kuin periaatteiden tai arvojen.


"Kun ministeriön laatima selvitys aikanaan valmistuu, laatii tasa-arvovaltuutettu kannanoton asiasta – Meillä ei ole enempää toimivaltaa kuin antaa kannanotto. Emme voi esimerkiksi vaatia muutosta kokoonpanoon."


Kuka tämän pelleilyn lopulta maksaa? Ihan turhaa byrokratiaa, joka ei johda mihinkään.


”Oikeusministeriön Kujala pitää epätodennäköisenä, että työryhmän jäseniä ryhdyttäisiin vaihtamaan. – Päätös on lainvoimainen ja luulen, ettei näitä voi jälkikäteen muuttaa."


Mistä vetoa, että muutosvalmiutta löytyisi, jos naisedustusta pitäisi lisätä?


http://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Tasa-arvovaltuutettu-selvitt%C3%A4%C3%A4-ministeri%C3%B6n-ty%C3%B6ryhm%C3%A4n-kokoonpanoa-15-naista-yksi-mies/952799

Nyt-liite, filosofi, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja syrjintä

Helsingin Sanomien Nyt-liite kehui ylitsevuotavasti rap-esiintyjää, joka keikallaan syrji yleisössä olleita miehiä[i]. Ilahduttavasti varsin moni lukija tuomitsi Nyt-liitteen jutun, ja moitti yleensä sukupuolten välisen tasa-arvon puolustajana esiintyvän Nyt-liitteen linjaa kaksinaismoralistiseksi.

 

Ilmeisesti lukijoiden negatiivisen palautteen säikäyttämänä Nyt-liite päätti jatkaa oman kuoppansa kaivamista hakemalla tukea miehiin kohdistuvan sukupuolisyrjinnän ihannoinnilleen Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksiselta ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiältä.[ii] Nyt-liitteen epäonneksi Airaksisen ja Pimiän puheet herättävät enemmän kysymyksiä, kuin mitä ne tarjoavat vastauksia.

 

Emeritusprofessori Airaksinen on oikeassa siinä, ettei mitään käänteistä syrjintää tai rasismia ole olemassa. On vain rasismia ja syrjintää. Niiden kohteeksi voi joutua kuka tahansa sukupuolesta ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Yhtä lailla niihin voi myös syyllistyä kuka tahansa sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Käsitteitä ei määritellä uusiksi, kun todetaan, että rasismi ja syrjintä voivat ilmetä muillakin tavoin, kuin mitä perinteisesti on totuttu ajattelemaan.

 

Emeritusprofessori Timo Airaksinen kuitenkin väittää, että rasismiin ja syrjintään voivat syyllistyä vain ”etuoikeutettujen ryhmien” jäsenet. Hänen mukaansa ”alistettujen ryhmien” jäsenet eivät voi sellaiseen syyllistyä. Airaksisen mukaan ihmiset siis jakaantuvat kahteen joukkoon: ”etuoikeutettuihin” ja ”alistettuihin”. Avoimeksi jää, ketkä kaikki kuuluvat näihin ryhmiin ja millä perusteella. Kenellä on valta päättää kuka on ”alistettu” ja kuka ”etuoikeutettu”? Mitään itsestäänselvyyksiä nämä asiat eivät tietenkään ole.

 

Airaksinen on myös sitä mieltä, ettei valkoisen heteromiehen syrjäytyminen voi johtua rakenteista. Ilmeisesti tämä tarkoittaa sitä, ettei valkoinen heteromies voi Airaksisen mielestä olla koskaan ”alistettu”, vaan hän on aina ”etuoikeutettu”, vaikka hän olisi syrjäytynyt, huonotuloinen ja vailla mitään valta-asemaa. Se, mihin Airaksinen perustaa mielipiteensä siitä, ettei valkoinen heteromies voisi olla rakenteellisen syrjinnän uhri, jää vaille selitystä.

 

Mitä rakenteellinen syrjintä on, miten sitä mitataan ja kuinka sen olemassaolo todistetaan? Arvioidaanko sitä avoimin mielin ja faktoihin perustuen, vai ennakkoluulojen, uskomusten ja ideologisten doktriinien pohjalta? Jos tarkastelemme miesten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, mitä voimme sanoa miehiin kohdistuvasta rakenteellisesta syrjinnästä?

 

Miehet, olivatpa he valkoisia ja heteroja tai eivät, ovat sukupuolensa perusteella syrjittyjä Suomen lainsäädännössä (asevelvollisuuslaki, tasa-arvolaki jne.). Naisia sukupuolen perusteella syrjiviä lakeja meillä ei ole. Kaikilla keskeisillä hyvinvointimittareilla mitattuna miehillä menee Suomessa huonommin kuin naisilla. Miehet kuolevat nuorempina, voivat huonommin ja ovat onnettomampia kuin naiset. Huono-osaisuus, asunnottomuus, syrjäytyminen, rikollisuus ja päihdeongelmat ovat leimallisesti miesten ongelmia. Isät ovat erotilanteessa edelleen altavastaajia, eikä etäisällä ole välttämättä oikeutta edes tavata omia lapsiaan. Koulutuksessa tytöillä menee hyvin, pojilla suorastaan surkeasti. Korkeakoulut, kuten Airaksinen epäilemättä hyvin tietää, ovat naisvaltaisia paikkoja. Miehet muodostavat vähemmistön opiskelijoista useimmilla aloilla. Yhteiskunnan turvaverkko toimii naisten kohdalla varsin hyvin, mutta miesten kohdalla useimmiten ei.

 

Tasa-arvopoliittiset ohjelmat, joiden toteuttamisessa poliittiset puolueet laidasta laitaan kilpailevat, ovat rehellisesti sanottuna naisasiaohjelmia, sillä juuri mitään edellä mainituista miesten tasa-arvo-ongelmista ei niissä näy. Miehen on tehtävä ”miehen työ”, käyttäydyttävä ”miehekkäästi” ja kohdattava vastoinkäymisensä ”kuin mies” kelvatakseen suomalaisessa yhteiskunnassa yhtään mihinkään. Miehiin kohdistuvalle väkivallalle nauravat niin elokuvayleisöt kuin hätäkeskuspäivystäjätkin. Rakenteellista syrjintää lainsäädännöstä kulttuuriin, viranomaistoiminnasta sosiaalisiin normeihin on siis todistettavasti yllin kyllin, ja se kiistatta kohdistuu miehiin. Faktojen, jotka eivät ole millään muotoa ”vaihtoehtoisia”, perusteella miehiä, myös valkoisia heteromiehiä, voidaan pitää rakenteellisen syrjinnän uhreina Suomessa.

 

Mutta tekeekö se miehistä ”alistetun ryhmän”? Airaksinen jatkaa filosofointiaan: ”Olisin melkein sitä mieltä, että alistetussa asemassa olevien oikeutena on tölviä niitä, jotka ovat vahvempia ja pitävät valtaa. Heidän täytyy taistella oman asemansa puolesta.” Onko miehillä siis oikeus tölviä itseään vahvemmassa asemassa olevia naisia? Edistäisikö tölviminen Airaksisen mielestä mitään hyvää yhteiskunnassa? On yksi asia pyrkiä parantamaan huono-osaisten asiaa, kokonaan toinen rangaista hyväosaisempia. Ensin mainitun toteuttaminen ei välttämättä edellytä jälkimmäistä, vaikka Airaksinen niin tuntuu luulevan. Esimerkiksi äänioikeus laajeni aikanaan yleiseksi ja yhtäläiseksi kaikille, eikä äänioikeuden ulkopuolelle rajattu heitä, joilla oli se ollut jo aiemmin.

 

Emeritusprofessori Airaksinen nostaa esiin esimerkkinä Yhdysvalloissa harjoitetun ”Affirmative action” -politiikan, jolla on pyritty määrätietoisin toimin suosimaan syrjityssä asemassa ollutta tummaihoista väestöä koulutuksessa, ja edistämään siten tasa-arvoa. Tänä päivänä koulumaailman syrjityin ryhmä niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin muodostuu pojista. Englannissa tutkitusti[iii] huonoimmassa asemassa koulutuksen suhteen ovat valkoihoiset pojat, eli ryhmä, jonka on perinteisesti ajateltu olevan ”etuoikeutettu” ja joka sellaiseksi yhä halutaan esittää. Onko Airaksinen valmis siihen, että kouluissa ryhdytäänkin jatkossa suosimaan tätä ryhmää?  Vai kärsiikö Airaksisen kehuma ”affirmative action” siinä kohtaa Ruotsin korkeakouluissa käytössä olleiden sukupuolikiintiöiden kohtalon[iv]? Ruotsissahan korkeakoulujen sukupuolikiintiöistä luovuttiin heti, kun ne olisivat hyödyttäneet vähemmistöksi ajautuneiden miesten asemaa.

 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä puolestaan väittää Helsingin Sanomien Nyt-liitteelle, ettei yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien ryhmien suosiminen, eli ”positiivinen erityiskohtelu”, ole syrjintää. Pimiänkin kohdalla avoimeksi jää, ketkä näihin heikommassa asemassa oleviin kuuluvat ja millä perusteella. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä ei valaise sitä, kenellä on valta päättää, ketkä ovat ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettuja ja ketkä eivät.

 

Pimiä nostaa esimerkiksi työelämän, jossa maahanmuuttajataustaiset ihmiset voivat hänen mukaansa kohdata enemmän työttömyyttä ja jossa vammaiset henkilöt voivat olla heikommassa asemassa jo lähtökohtaisesti. Työelämän epätasa-arvoisuutta arvioitaessa on syytä muistaa, että miesten työttömyys on todistetusti yleisempää kuin naisten[v]. Hyväksyisikö yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä miesten ”positiivisen erityiskohtelun” työmarkkinoilla tai vaikkapa kuntien rekrytoinnissa?

 

Entä jos todistettavasti (tai väitetysti) syrjittyjä on työnhakijoissa enemmän; kuka vetää pisimmän korren? Jos useampi on ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettu, kenen ”erityiskohtelu” on ”positiivisinta” ja millä perusteella? Kenellä, tasa-arvotutkijan Henry Laaasasen lanseeraaamaa termiä käyttäen, on eniten ”uhripääomaa”? Kun puhutaan demokraattisesta oikeusvaltiosta, jossa kansalaisten yhdenvertaisuus on kirjattu perustuslakiin, on kaikkien poikkeusten tasa-arvoisesta kohtelusta oltava erittäin hyvin perusteltuja ja niiden toteutuksen on oltava avointa, läpinäkyvää ja ennakoitavaa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän hahmotelma perustuu kiusallisten kysymysten kiertämiselle ja epämääräisyydelle.

 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän väite siitä, että ”positiivisessa erityiskohtelussa” olisi kyse tasa-arvon edistämisestä, eikä syrjinnästä, ei ole uskottava. Jos kyse olisi todella yhdenvertaisuuden edistämisestä, ”positiivista erityiskohtelua” sovellettaisiin johdonmukaisesti ja tasapuolisesti. Se olisi käytössä korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa naisvaltaisuuden tasoittamiseksi ja kouluissa syrjittyjen miesten tukemiseksi.

 

Pohjimmiltaan Airaksisen ja Pimiän ajattelua vaivaa sama ongelma: he ovat kovin innokkaita lokeroimaan ihmisiä. He pelkistävät monimuotoisen ihmisen yhden tai kahden ominaisuuden olennoksi, jonka elämästä ja asemasta yhteiskunnasta he luulevat tietävänsä kaiken vain näiden ominaisuuksien perusteella tuntematta näitä ihmisiä lainkaan. He tekevät pitkälle meneviä oletuksia heppoisin perustein. Heille ihmiset ovat ensisijaisesti jonkun ryhmän jäseniä, eivät yksilöitä, joilla olisi ihmisarvo ja oikeus tulla tasa-arvoisesti kohdelluiksi sellaisina kuin he ovat. On täysin mahdollista, että yksi ja sama ihminen on jossain suhteessa ja joidenkin ominaisuuksiensa vuoksi etuoikeutetussa asemassa ja samaan aikaan toisissa asioissa ja toisissa tilanteissa joko samojen tai muiden ominaisuuksiensa vuoksi alistetussa, tai vähintäänkin syrjityssä asemassa. Maailma ei ole niin mustavalkoinen, kuin miksi Airaksinen ja Pimiä sen kuvittelevat.

 

On hyvä huomata, että miehet (sen enempää kuin vaikka naisetkaan) muodosta mitään kollektiivista ja keskenään solidaarista ryhmää, jossa yhden menestys jotenkin automaattisesti säteilisi myös muiden niskaan. Syrjäytynyttä ja huonotuloista miestä ei auta elämässään yhtään se, että maasta löytyy menestyviä miehiä, joilla on rahaa ja valtaa (vaikka verotuloilla rahoitettavista tulonsiirroista ja julkisista palveluista hän saattaa päästä osalliseksi), vaan hänen on yritettävä pärjätä omillaan. Jos hän sitten vielä joutuu "positiivisen erityiskohtelun" vuoksi jonon perälle asunto- tai työpaikkajonossa, häntä käytännössä rangaistaan siitä, että jollain toisella, jonka kanssa hänellä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sukupuoli, menee hyvin. Tämä ei ole oikeudenmukaista. Näin vain raukkamaisesti potkitaan maassa makaavaa.

 

Valkoinen heteromies ei ole vain valkoinen, hetero tai mies, vaan hän on paljon muutakin. Hän voi samalla olla vaikkapa ruotsinkielinen, lukihäiriöinen tai ylipainoinen. Jotkut näistä ominaisuuksista saattavat olla hänelle hyödyksi joissain tilanteissa elämässä, mutta ne voivat yhtä lailla olla hänelle haitaksi joissain toisissa tilanteissa, toisten ominaisuuksien suhteen tilanne voi olla aivan päinvastainen,. tai sitten voi käydä niin, että hänen elämässään ratkaisevampia ovatkin ihan muut ominaisuudet ja toiset ympäristötekijät. Joka tapauksessa Ennen muuta hän on ihminen ihan siinä missä vaikkapa musta homoseksuaali nainen. Tasa-arvoa kunnioittavassa yhteiskunnassa näiden ihmisten asettaminen arvojärjestykseen kuten Helsingin Sanomien Nyt-liite, emeritusprofessori Airaksinen ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä esittävät, olipa järjestys millainen tahansa, on väärin.

 

Miesten tasa-arvo ry katsoo, että syrjintä on syrjintää ja että rasismi on rasismia. Miesten tasa-arvo ry ei hyväksy kumpaakaan, eikä kumpikaan muutu hyväksyttäväksi vain sillä, että niitä kutsutaan jollain toisella nimellä. On harhaluulo kuvitella, että rasismin tai syrjinnän uhriksi ei voisi joutua kuka tahansa. Rasismi tai syrjintä ei vähene sillä, että sitä lisätään. Tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä edistää tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen kohtelu.

 

Todistettavasti, ei siis vain oletetusti, huonomassa asemassa olevan ryhmän asemaa voidaan poikkeuksellisesti pyrkiä parantamaan erityistoimin. Jopa tällaisen ryhmän edustajien suosiminen ”positiivisen erityiskohtelun” kautta voi tulla tietyissä olosuhteissa kyseeseen. On kuitenkin syytä korostaa, että ”positiiviseen erityiskohteluun ” pitää turvautua vasta viimeisenä keinona, kun mikään muu ratkaisu ei tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kannalta erittäin ongelmallista tilannetta korjaa.  On lisäksi pystyttävä osoittamaan, että käytännöstä on enemmän hyötyä kuin haittaa.  Jos yhden huonommassa asemassa olevan ryhmän edustajien suosiminen vain heikentää muiden heikossa asemassa olevien ryhmien edustajien asemaa, on kyseenalaista lisääkö käytäntö yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. ”Positiivista erityiskohtelua” tulee soveltaa vain väliaikaisesti, ja sen käytön on oltava avointa, läpinäkyvää sekä ennakoitavaa. Näistä syistä asiaa koskevan sääntelyn on oltava täsmällistä ja sen valvonnan tarkkaa. Tärkeää on myös tärkeänä, että ”positiivista erityiskohtelua” käytetään kaikkien todistettavasti huonommassa asemassa olevien ryhmien tukemiseen kaikilla niillä aloilla, joilla tämä tuki on välttämätöntä. Koska ”positiivinen erityiskohtelu” on aina syrjintää, sitä tulee käyttää vain harkiten ja tasapuolisesti. Viime kädessä tavoitteen pitää olla mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisen varmistaminen, ei lopputulosten tasa-arvon saavuttaminen.

 

On esimerkiksi oltava valmiita harkitsemaan tietyissä olosuhteissa ”positiivisen erityiskohtelun” käyttöönottoa opettajakoulutuksen hakuprosessissa siten, että mieshakijoita suosittaisiin. Tavoitteena ei tällöin olisi ensisijaisesti opettajakunnan sukupuolijakauman tasapainottaminen, vaan poikien koulumenestysmahdollisuuksien parantaminen tarjoamalla heille positiivisia miehen malleja. Mieshakijoiden suosimisen pitäisi myös olla tarkoin säänneltyä ja valvottua sekä väliaikaista. Mieshakijoiden suosimiseen pitäisi kuitenkin ryhtyä vain siinä tapauksessa, ettei miesopettajien määrää millään muulla keinolla saada lisättyä. Vaihtoehtoisia keinoja voisivat olla mm. alan kohdennettu markkinointi miesopiskelijoille ja opettajakoulutuksen hakukriteereiden ja pääsykoejärjestelmien uudelleenarviointi.  Koska vaihtoehtoisia keinoja ei ole, ainakaan laajemmassa mittakaavassa, edes kokeiltu, ei tällä hetkellä ole syytä esittää mieshakijoiden suosimista tai mieskiintiöiden käyttöönottoa opettajakoulutuksessa.

 

 

 

 

 

 

 

---

[i]http://www.hs.fi/nyt/art-2000005085886.html

[ii]http://www.hs.fi/nyt/art-2000005088520.html

[iii]http://www.bbc.co.uk/newsbeat/article/34667100/poor-white-boys-get-a-worse-start-in-life-says-equality-report, http://www.spectator.co.uk/2016/02/who-speaks-up-for-poor-white-boys-when-it-comes-to-their-education/,

[iv]http://www.thelocal.se/20100112/24330

[v]http://www.findikaattori.fi/fi/34, http://yle.fi/uutiset/3-5258065,

Kiintiöilläkö tasa-arvo etenee?

Komissaari Viviane Reding ja euroedustaja Sirpa Pietikäinen vaativat pörssiyhtiöiden hallituksiin naiskiintiöitä (HS 21.11.). Osakkaiden omistusoikeutta kavennettaisiin tällöin nostamalla sukupuoli pätevyyttä keskeisemmäksi valintakriteeriksi, mikä tuntuu absurdilta ajatukselta. EU:n kilpailukyky tuskin paranee sääntelyä lisäämällä.

Reding ja Pietikäinen pitävät poikien alisuorittamista koulutuksessa ja miesten kasvanutta työttömyyttä edistyksenä. Jos he uskovat kiintiöihin, miksi he eivät vaadi mieskiintiöitä korkeakoulutukseen, työpaikoille tai edes jäsenvaltioiden ja EU:n tasa-arvoelimiin? Sukupuolten välinen tasa-arvo ei todellisuudessa heitä kiinnosta.

Juuso Erno

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja

P.S. Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitusta

KIINTIÖnaisia vai tasa-arvoa?

Helsingin Sanomat on pääkirjoituksessaan (Pikkumissejä vai kiintiönaisia HS 5.9.2012) asettunut vahvasti tukemaan komissaari Viviane Redingin vaatimusta asettaa EU-maiden pörssiyhtiöiden hallituksiin 40 % naiskiintiöt.

Komissaari Redingin vaatimuksessa huomiota herättää ensimmäisenä se, että puhe on nimenomaan naiskiintiöistä, ei siis sukupuolikiintiöistä. Ilmeisesti komissaari Reding ja hänen hengenheimolaisensa, kuten ulkomaankauppaministeri Heidi Hautala, eivät näe mitään ongelmaa siinä, jos pörssiyhtiön hallituksessa miesten osuus on alle 40 prosenttia, tai jos miehiä ei hallituksesta löydy ainuttakaan. Silmiinpistävää on, ettei tähän pieneen, mutta olennaiseen seikkaan ole kohdistettu minkäänlaista kritiikkiä mediassa. Se kertoo aika paljon median tasa-arvoajattelusta - tai pikemminkin sen puutteesta.

Tasa-arvoisinta olisi kai, että pörssiyhtiön hallitukseen, tai mihin tahansa muuhunkin hommaan, valittaisiin tarjolla olevista ehdokkaista pätevin ja sopivin. Sukupuolesta, iästä, äidinkielestä, ihonväristä tai muusta vastaavasta seikasta riippumatta.  Jos naiskiintiöt otetaan käyttöön, näin ei tapahdu. Kiintiöiden käyttöönotto ei lisää tasa-arvoa, vaan syrjintää.  Kiintiöajattelu pelkistää ihmiset jonkun ryhmän jäseniksi, eikä huomioi heidän yksilöllistä arvoaan tai heidän elämänsä ainutlaatuisia olosuhteita.  Kiintiöajattelussa ihmisen olennaisen ominaisuus on hänen sukupuolensa, ei hänen osaamisensa.

Yleinen mantra tasa-arvoasioissa on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut se, ettei sukupuolten välillä ole mitään olennaista eroa (sukupuolta pidetään virallisessa tasa-arvoideologiassa edelleen vain sosiaalisena konstruktiona). On siis hyvin kummallista, miten helposti eroja alkaakin yhtäkkiä löytyä, kun niiden katsotaan oikeuttavan naisten suosimisen (tai toisin sanoen miesten syrjinnän). Jos naiseus pitäisi sisällään, kuten HS uskoo, todellakin jonkin tekijän, jonka avulla yritykset voisivat menestyä, niin miksi ihmeessä yritykset eivät ole jo täyttäneet hallituksiaan naisjäsenillä. Miksi useat EU-maat ovat Redingin esitystä vastaan? Eivätkö ne halua menestyä? 

Tutkimukset ovat osoittaneet, ettei naisilla keskimäärin ole yhtä suurta hinkua johtohommiin kuin miehillä keskimäärin on. Kiintiöt voivat pahimmillaan johtaa siihen, että naisia pakotetaan tehtäviin, joita he eivät halua ja miehiltä estetään pääsy tehtäviin, joihin he haluavat. Lienee aika selvää, millainen vaikutus tällaisella ratkaisulla olisi työntekijöiden motivaatioon ja yritysten kilpailukykyyn. Jos naiskiintiöt otettaisiin käyttöön, jokaista naispuolista hallituksen jäsentä pidettäisiin automaattisesti KIINTIÖnaisena.  Heidän arvostuksensa ei ainakaan kohenisi nykyisestä. Pakolla ei arvostusta koskaan saada, se täytyy ansaita aina itse. Se, että eurooppalaiset pitävät tärkeänä naisten tasavertaista pääsyä yritysten johtotehtäviin, ei tarkoita sitä, että eurooppalaiset olisivat valmiita hyväksymään sukupuolisyrjinnän vakiinnuttamisen rutiininomaiseksi osaksi yritysjohdon rekrytointeja. Norjassa kokemukset pörssiyhtiöiden naiskiintiöitä ovat olleet kaikkea muuta kuin positiivisia. Yhtiöitä on vetäytynyt jopa pörssistä kokonaan, eikä mitään merkkiä kilpailukyvyn paranemisesta ole ollut havaittavissa.

On toki selvää, että erilaisia haitallisia ennakkoluuloja löytyy yhä työelämästä. Nämä ennakkoluulot eivät kuitenkaan kohdistu yksinomaan naisiin, vaan niistä saavat osansa niin vanhat, nuoret, ulkomaalaiset kuin miehetkin. Kysykää vaikka mieskätilöiltä tai mieslastentarhanopettajilta, jos ette usko.  Sopii kysyä, että miksi Redingin ja Hautalan kaltaiset kiintiökiihkoilijat eivät ole koskaan esittäneet miesvähemmistön etujen puolustamista kiintiöiden ja ”positiivisen syrjinnän” keinoin niillä sektoreilla, joilla miehet ovat aliedustettuja. Miksei EU esitä mieskiintiöitä korkeakoulujen opiskelijavalintoihin tai miksei Suomen hallitus aseta mieskiintiötä, vaikka sitten epävirallista, STM:n tasa-arvoyksikköön, joka koostuu yksinomaan naisista? Tähän kiintiökiihkoiluun voisi ehkä suhtautua hieman ymmärtäväisemmin, jos sitä edes harjoitettaisiin tasapuolisesti molempia sukupuolia suosien ja syrjien.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa uskotaan, että pikkutyttöjen urahaaveita rajoittaa se, ettei heillä ole tarpeeksi naispuolisia roolimalleja yrityselämän tai politiikan huipulla. Lehden näkemys roolimallien puutteesta tuntuu ainakin Suomen, ja erityisesti suomalaisen politiikan osalta, liioitellulle. Tyypilliset pikkutytöt tuskin muutenkaan ovat järin kiinnostuneita politikasta tai yritysmaailmasta (ja jos olisivat, kuinka moni heistä ihailisi KIINTIÖnaista?). Eivät tavalliset pikkupojatkaan pahemmin sellaisesta välitä.  Prinsessa- tai missileikkejä ei ole syytä pitää sen ongelmallisempina kuin poikien super – tai urheilusankarifantasioita.  Lapset ehtivät kyllä aikanaan siirtyä mielikuvitusmaailmastaan aikuisten karuun todellisuuteen. Sitä paitsi, jos hyvien esikuvien puutetta on jossain syytä harmitella, niin ennen muuta poikien päivittäisessä elämässä. Lukuisat pojat kasvavat nykyisin täysin naisten ympäröiminä, ilman ainuttakaan positiivista miehen mallia. Miksi Helsingin Sanomat ei kanna huolta tästä? Eikö se ole poliittisesti korrekti huolenaihe?

Naiskiintiöiden periaatteelliset ongelmat eivät rajoitu niiden aiheuttamaan uhkaan tasa-arvolle, vaan kiintiövaatimukset vaarantavat omistusoikeuden. Miksi ihmeessä pörssiyhtiöiden omistajat eivät saisi valita aivan mielensä mukaan kenet tahansa omaisuuttaan hallinnoimaan? Heidän omaisuudestaanhan siinä on kysymys, eikä muiden. Yhtä hyvin EU voisi vaatia naiskiintiöitä taloyhtiöiden hallituksiin. Tai vaikkapa oikeakätisten kiintiöitä.  Selvää lienee, että menestystä tavoittelevan yrityksen kannattaa pääsääntöisesti rekrytoinnissaan tavoitella riveihinsä monimuotoista osaamista ja erilaisia ihmisiä, koska silloin yritys voi paremmin vastata monimuotoisen asiakaskunnan tarpeisiin ja kenties ennakoida mieltymyksiä yms. Tämä on kuitenkin aivan eri asia, kuin pakottaa yritys valitsemaan tiettyjä ihmisiä vain koska he ovat naisia. Omistajien tahtoa ja ääntä on kuunneltava, vaikka se ei Brysselin byrokraatteja miellyttäisikään, sillä omistajat ovat oman yrityksensä parhaita pomoja. Ulkopuolelta tuleva teknokraattinen komentelu ja lainsäädännöllinen, pikkutarkka sääntely ovat kaikuja menneisyyden komentotalousmentaliteetista. Ne eivät ole ainakaan omiaan parantamaan eurooppalaisten yritysten kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla. Kehittyvät taloudet menevät huimaa vauhtia dementoituneen Euroopan ohi, eikä tätä kehitystä ainakaan Redingin opeilla käännetä. 

Kun vielä huomioidaan euroalueen viimeaikainen talouskehitys ja EU:n byrokratia- ja tukiaisviidakko, ei löydy mitään syytä pitää EU:n johtajia suurina talouspoliittisina neroina.  Heiltä tuskin kannattaa hakea neuvoja kilpailtukykyisen, tehokkaan ja tuottoisan yrityksen johtamiseen tai yrittäjyyteen yleensä.  EU-maissa on II maailmansodan jälkeen otettu merkittäviä askeleita kohti suurempaa tasa-arvoisuutta taloudellisen kasvun turvin. Nyt, tasa-arvon edistämisen nimissä, ollaan heittämässä kapuloita Euroopan talouden rattaisiin. Tässä ei ole mitään järkeä. 

Juuso Erno

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja

_____________

Tätä mielipidekirjoitusta ei lähetetty Helsingin Sanomiin.