Ex-kansanedustaja Rosa Meriläinen otti tänään Facebookissa kantaa kuntavaalien tasa-arvoisuuteen.
Meriläisen mielipiteitä on syytä kommentoida näin kunnallisvaalien lähestyessä miesnäkökulmasta.
Ensinnäkin, miksi hän pitää sitä tasa-arvovajeena, että miehiä on valtuustoissa enemmän kuin naisia? Demokratiassa ihmiset voivat äänestää, ketä haluavat. Ketään ei voi toisaalta pakottaa ehdolle tai edes äänestämään. Äänioikeutetuista enemmistö on naisia, mutta ehdokkaista enemmistö on, vaaleista toiseen, miehiä. Ännestäjien tehtävänä tai tavoitteena ei ole suinkaan valita mahdollisimman monipuolista ja edustavaa kokoonpanoa valtuustoon, vaan heidän omasta mielestään parhaat edustajat kuntansa asioista päättämään. Miksi kansan tahto ei kelpaa Meriläiselle?
Toisekseen, miksi sukupuolten edes pitäisi olla yhtä hyvin edustettuina valtuustoissa? Mikäli 50/50 – sukupuolijakauma on itseisarvo kunnallisvaltuustoissa, niin eikö Meriläisen aatetovereineen pitäisi olla vastaavasti yhtä lailla huolissaan miesten aliedustuksesta tasa-arvoelimissä, korkeakoulutuksessa tai monissa ammateissa (kuten opettajina tai eläinlääkäreinä)? Miksi 50/50-sukupuolijakoa vaaditaan ja pidetään tärkeänä vain joissain tapauksissa, mutta ei toisissa?
Vaikka asiaa on toki tutkittu, tietomme siitä, ketkä äänestävät ketä, ovat varsin heikolla pohjalla. Vaalisalaisuus on Suomessa tarkkaan vaalittu osa vaaleja, ja erittäin moni haluaa pitää todellisen äänestyspäätöksensä vain omana tietonaan myös vaalien jälkeen. Yhä pienempi osa äänioikeutetuista on tiukasti ja avoimesti puolueuskollisia. Kuinka totuudenmukaisen kuvan nämä tutkimukset mahtavat äänestäjien ajattelusta ja toiminnasta lopulta antaa?
Jos kuitenkin nyt otamme lähtökohdaksi Meriläisen esittämän näkemyksen siitä, että miesäänioikeutetut äänestäisivät useimmiten miesehdokkaita, niin mistä se sitten johtuu. Meriläisen mukaan se johtuu ”patriarkaatista”. On epäilemättä kätevää, kun voi kuitata itselleen epämieluisat asiat tuosta vain yhdellä sanalla.
Ongelma on siinä, että Meriläisen selitys edellyttää uskoa ”patriarkaatin” olemassaoloon. Jos Meriläisen väite miesten ja naisten erilaisesta äänestyskäyttäytymisestä vielä perustui tutkittuun, vaikkakin edellä kerrotuista syistä epävarmaan, tietoon, niin tässä kohtaa siirrytään täysin uskomusten maailmaan. Jos ei jaa feminististä maailmankatsomusta, ei voi tyytyä Meriläisen sanomaan. Tarvitaan tilanteen perusteellisempaa ja ennakkoluulottomampaa arviointia.
Kun äänestäjä tekee äänestyspäätöstään, hän arvioi tarjolla olevia ehdokkaita omalta kannaltaan. Äänestäjiä voi pitää vaaleissa eräänlaisina kuluttajina. Kaupan piiristä tunnetaan sanonta: ”asiakas on aina oikeassa”. Se pätee tässäkin. Äänestäjillä on tarpeensa, ja ehdokkaiden on tarjottava näihin tarpeisiin riittävän uskottavat vastaukset tullakseen valituiksi. Jos ehdokas ei tule valituksi, on turha syyttää äänestäjiä, vaan syyllistä on etsittävä peilistä.
Osaavatko kaikki naisehdokkaat ottaa kampanjoinnissaan myös miesäänestäjät huomioon? Voisiko peräti olla, että miesäänestäjiä eivät erityisemmin puhuttele naisehdokkaat, jotka korostavat joka käänteessä sukupuoltaan (”äänestäkää minua, koska olen nainen”), jotka esittävät joka ongelmaan ratkaisuksi lisää feminismiä ja jotka eivät tarjoa miesäänestäjille mitään? Jos nainen kampanjoi puhtaasti naisteemoilla, ei tarjoa miesten ongelmiin ja päivittäisiin huolenaiheisiin mitään konkreettisia ratkaisuja, vaan päinvastoin on vain esittämässä miesten verotaakan kasvattamista entisestään, niin onko lopulta kovin suuri ihme, jos miehiltä ei tulvimalla tulvi ääniä.
Edellä kuvatut selitykset eivät vielä toistaiseksi perustu tutkimukseen, vaan ne ovat vain valistuneita arvauksia. Ne voitaisiin kuitenkin periaatteessa asettaa hypoteeseina tieteelliseen testiin, ja sen perusteella joko hylätä tai hyväksyä, toisin kuin Meriläisen puhtaan ideologinen selitys.
Nyt tarjotut vaihtoehtoiset selitykset eivät perustu perinteisen mustavalkoiselle tasa-arvoajattelulle. Niissä ei lähdetä liikkeelle siitä, että miehissä olisi automaattisesti jotain vikaa ja että vain miesten pitäisi muuttua. Meriläisen tarjoama selitys on yksinkertaisesti miehiä halventava. Se antaa ymmärtää, etteivät miesäänestäjät kykenisi oikein tekemään itsenäisiä, rationaalisia äänestyspäätöksiä.
Vaihtoehtoisissa selityksissä naisten ei liioin ajatella olevan passiivisia ja avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat itse omilla valinnoillaan vaikuttaa asioihin. Naisehdokkailla on täysi mahdollisuus menestyä paljon nykyistä paremmin miesäänestäjien parissa, mutta se voi onnistua vain, jos naisehdokkaat onnistuvat tarjoamaan miesäänestäjille sitä, mitä miehet ehdokkailtaan odottavat. Menestystä ei tule, jos jatketaan miesäänestäjien arvostelua Meriläisen tyyliin. Tietysti on aina helpompaa syytellä muita, kuin muuttaa ja kehittää itseään.
