Kuntien tasa-arvo on miehiäkin varten (Ilkka 21.9.2012)

Ilkan pääkirjoituksessa (19.9.) todetaan aivan oikein, että äänestäjien tahtoa on kunnioitettava, vaikka vaaleissa kunnanvaltuustoihin valittaisiin enemmän miehiä kuin naisia.

Jos ja kun miehiä ehdokkuus kiinnostaa enemmän kuin naisia, on sitäkin syytä kunnioittaa. Kuntalaisten kannalta valtuuston sukupuolijakaumaa huomattavasti olennaisempia tekijöitä ovat muun muassa valtuutettujen motivaatio, ahkeruus ja osaaminen. Nämä asiat, kuten hyvin tiedetään, eivät ole sukupuolesta kiinni.

Sukupuolikiintiöt ovat ironisesti vähentäneet naisten kiinnostusta lähteä ehdolle, sillä moni ehdokkuutta harkinnut nainen pelkää lautakuntatyön romahtavan niskaansa.

Tasa-arvoa pitäisi edistää ensisijaisesti toisilla, joustavammilla keinoilla. Esimerkiksi isien tasa-arvoinen kohtelu erotilanteissa parantaisi pidemmällä tähtäimellä aekä miesten, että naisten asemaa.

Viime vuosikymmeninä julkisessa tasa-arvokeskustelussa on kovasti painotettu sitä, että sukupuolten väliset erot olisivat minimaalisia.

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista havaita, kuinka usein saa lukea kaikenlaisten positiivisina pidettyjen asioiden kumpuavan juuri naiseudesta. Eli periaatteessa sukupuolella ei ole väliä. Jotenkin vain juuri se sukupuoli tekee naisista hieman parempia, mutta miehistä huonompia.

Miksi miehet eivät muka voisi päättäjinä yhtälailla nykyaikaistaa ja pehmentää kunnan julkikuvaa tai tehdä ylipäätään hyvää työtä?

Tasa-arvon nimissä olisi syytä kiinnittää huomiota myös miesten aliedustukseen kuntien ja koko julkisen sektorin työntekijöiden joukossa. Kunnallisessa päätöksenteossa viranhaltijoilla on usein paljon vaikutusvaltaa ja kuntien työntekijät vastaavat lähipalveluista, joten tasa-arvon edistämiseksi siihen joukkoon tarvittaisiin enemmän myös miesten osaamista ja näkemystä.

Juuso Erno

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja Helsinki

KIINTIÖnaisia vai tasa-arvoa?

Helsingin Sanomat on pääkirjoituksessaan (Pikkumissejä vai kiintiönaisia HS 5.9.2012) asettunut vahvasti tukemaan komissaari Viviane Redingin vaatimusta asettaa EU-maiden pörssiyhtiöiden hallituksiin 40 % naiskiintiöt.

Komissaari Redingin vaatimuksessa huomiota herättää ensimmäisenä se, että puhe on nimenomaan naiskiintiöistä, ei siis sukupuolikiintiöistä. Ilmeisesti komissaari Reding ja hänen hengenheimolaisensa, kuten ulkomaankauppaministeri Heidi Hautala, eivät näe mitään ongelmaa siinä, jos pörssiyhtiön hallituksessa miesten osuus on alle 40 prosenttia, tai jos miehiä ei hallituksesta löydy ainuttakaan. Silmiinpistävää on, ettei tähän pieneen, mutta olennaiseen seikkaan ole kohdistettu minkäänlaista kritiikkiä mediassa. Se kertoo aika paljon median tasa-arvoajattelusta - tai pikemminkin sen puutteesta.

Tasa-arvoisinta olisi kai, että pörssiyhtiön hallitukseen, tai mihin tahansa muuhunkin hommaan, valittaisiin tarjolla olevista ehdokkaista pätevin ja sopivin. Sukupuolesta, iästä, äidinkielestä, ihonväristä tai muusta vastaavasta seikasta riippumatta.  Jos naiskiintiöt otetaan käyttöön, näin ei tapahdu. Kiintiöiden käyttöönotto ei lisää tasa-arvoa, vaan syrjintää.  Kiintiöajattelu pelkistää ihmiset jonkun ryhmän jäseniksi, eikä huomioi heidän yksilöllistä arvoaan tai heidän elämänsä ainutlaatuisia olosuhteita.  Kiintiöajattelussa ihmisen olennaisen ominaisuus on hänen sukupuolensa, ei hänen osaamisensa.

Yleinen mantra tasa-arvoasioissa on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut se, ettei sukupuolten välillä ole mitään olennaista eroa (sukupuolta pidetään virallisessa tasa-arvoideologiassa edelleen vain sosiaalisena konstruktiona). On siis hyvin kummallista, miten helposti eroja alkaakin yhtäkkiä löytyä, kun niiden katsotaan oikeuttavan naisten suosimisen (tai toisin sanoen miesten syrjinnän). Jos naiseus pitäisi sisällään, kuten HS uskoo, todellakin jonkin tekijän, jonka avulla yritykset voisivat menestyä, niin miksi ihmeessä yritykset eivät ole jo täyttäneet hallituksiaan naisjäsenillä. Miksi useat EU-maat ovat Redingin esitystä vastaan? Eivätkö ne halua menestyä? 

Tutkimukset ovat osoittaneet, ettei naisilla keskimäärin ole yhtä suurta hinkua johtohommiin kuin miehillä keskimäärin on. Kiintiöt voivat pahimmillaan johtaa siihen, että naisia pakotetaan tehtäviin, joita he eivät halua ja miehiltä estetään pääsy tehtäviin, joihin he haluavat. Lienee aika selvää, millainen vaikutus tällaisella ratkaisulla olisi työntekijöiden motivaatioon ja yritysten kilpailukykyyn. Jos naiskiintiöt otettaisiin käyttöön, jokaista naispuolista hallituksen jäsentä pidettäisiin automaattisesti KIINTIÖnaisena.  Heidän arvostuksensa ei ainakaan kohenisi nykyisestä. Pakolla ei arvostusta koskaan saada, se täytyy ansaita aina itse. Se, että eurooppalaiset pitävät tärkeänä naisten tasavertaista pääsyä yritysten johtotehtäviin, ei tarkoita sitä, että eurooppalaiset olisivat valmiita hyväksymään sukupuolisyrjinnän vakiinnuttamisen rutiininomaiseksi osaksi yritysjohdon rekrytointeja. Norjassa kokemukset pörssiyhtiöiden naiskiintiöitä ovat olleet kaikkea muuta kuin positiivisia. Yhtiöitä on vetäytynyt jopa pörssistä kokonaan, eikä mitään merkkiä kilpailukyvyn paranemisesta ole ollut havaittavissa.

On toki selvää, että erilaisia haitallisia ennakkoluuloja löytyy yhä työelämästä. Nämä ennakkoluulot eivät kuitenkaan kohdistu yksinomaan naisiin, vaan niistä saavat osansa niin vanhat, nuoret, ulkomaalaiset kuin miehetkin. Kysykää vaikka mieskätilöiltä tai mieslastentarhanopettajilta, jos ette usko.  Sopii kysyä, että miksi Redingin ja Hautalan kaltaiset kiintiökiihkoilijat eivät ole koskaan esittäneet miesvähemmistön etujen puolustamista kiintiöiden ja ”positiivisen syrjinnän” keinoin niillä sektoreilla, joilla miehet ovat aliedustettuja. Miksei EU esitä mieskiintiöitä korkeakoulujen opiskelijavalintoihin tai miksei Suomen hallitus aseta mieskiintiötä, vaikka sitten epävirallista, STM:n tasa-arvoyksikköön, joka koostuu yksinomaan naisista? Tähän kiintiökiihkoiluun voisi ehkä suhtautua hieman ymmärtäväisemmin, jos sitä edes harjoitettaisiin tasapuolisesti molempia sukupuolia suosien ja syrjien.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa uskotaan, että pikkutyttöjen urahaaveita rajoittaa se, ettei heillä ole tarpeeksi naispuolisia roolimalleja yrityselämän tai politiikan huipulla. Lehden näkemys roolimallien puutteesta tuntuu ainakin Suomen, ja erityisesti suomalaisen politiikan osalta, liioitellulle. Tyypilliset pikkutytöt tuskin muutenkaan ovat järin kiinnostuneita politikasta tai yritysmaailmasta (ja jos olisivat, kuinka moni heistä ihailisi KIINTIÖnaista?). Eivät tavalliset pikkupojatkaan pahemmin sellaisesta välitä.  Prinsessa- tai missileikkejä ei ole syytä pitää sen ongelmallisempina kuin poikien super – tai urheilusankarifantasioita.  Lapset ehtivät kyllä aikanaan siirtyä mielikuvitusmaailmastaan aikuisten karuun todellisuuteen. Sitä paitsi, jos hyvien esikuvien puutetta on jossain syytä harmitella, niin ennen muuta poikien päivittäisessä elämässä. Lukuisat pojat kasvavat nykyisin täysin naisten ympäröiminä, ilman ainuttakaan positiivista miehen mallia. Miksi Helsingin Sanomat ei kanna huolta tästä? Eikö se ole poliittisesti korrekti huolenaihe?

Naiskiintiöiden periaatteelliset ongelmat eivät rajoitu niiden aiheuttamaan uhkaan tasa-arvolle, vaan kiintiövaatimukset vaarantavat omistusoikeuden. Miksi ihmeessä pörssiyhtiöiden omistajat eivät saisi valita aivan mielensä mukaan kenet tahansa omaisuuttaan hallinnoimaan? Heidän omaisuudestaanhan siinä on kysymys, eikä muiden. Yhtä hyvin EU voisi vaatia naiskiintiöitä taloyhtiöiden hallituksiin. Tai vaikkapa oikeakätisten kiintiöitä.  Selvää lienee, että menestystä tavoittelevan yrityksen kannattaa pääsääntöisesti rekrytoinnissaan tavoitella riveihinsä monimuotoista osaamista ja erilaisia ihmisiä, koska silloin yritys voi paremmin vastata monimuotoisen asiakaskunnan tarpeisiin ja kenties ennakoida mieltymyksiä yms. Tämä on kuitenkin aivan eri asia, kuin pakottaa yritys valitsemaan tiettyjä ihmisiä vain koska he ovat naisia. Omistajien tahtoa ja ääntä on kuunneltava, vaikka se ei Brysselin byrokraatteja miellyttäisikään, sillä omistajat ovat oman yrityksensä parhaita pomoja. Ulkopuolelta tuleva teknokraattinen komentelu ja lainsäädännöllinen, pikkutarkka sääntely ovat kaikuja menneisyyden komentotalousmentaliteetista. Ne eivät ole ainakaan omiaan parantamaan eurooppalaisten yritysten kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla. Kehittyvät taloudet menevät huimaa vauhtia dementoituneen Euroopan ohi, eikä tätä kehitystä ainakaan Redingin opeilla käännetä. 

Kun vielä huomioidaan euroalueen viimeaikainen talouskehitys ja EU:n byrokratia- ja tukiaisviidakko, ei löydy mitään syytä pitää EU:n johtajia suurina talouspoliittisina neroina.  Heiltä tuskin kannattaa hakea neuvoja kilpailtukykyisen, tehokkaan ja tuottoisan yrityksen johtamiseen tai yrittäjyyteen yleensä.  EU-maissa on II maailmansodan jälkeen otettu merkittäviä askeleita kohti suurempaa tasa-arvoisuutta taloudellisen kasvun turvin. Nyt, tasa-arvon edistämisen nimissä, ollaan heittämässä kapuloita Euroopan talouden rattaisiin. Tässä ei ole mitään järkeä. 

Juuso Erno

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja

_____________

Tätä mielipidekirjoitusta ei lähetetty Helsingin Sanomiin.