Facebook-prikbord van Miesten tasa-arvo ry

lauantai 18. marraskuuta 2017

Hyvää kansainvälistä miestenpäivää!

Tänään (19.11.2017) on kansainvälinen miestenpäivä. Päivä ei ehkä vielä ole Suomessa kovin tunnettu, mutta se ei vähennä sen tärkeyttä. Tunnettavuuden lisäämiseksi päivä pitäisi lisätä suomalaisiin kalentereihin. Kansainvälinen naistenpäivä siellä jo on, joten lisäys edistäisi tasa-arvoa.

Miestenpäivä kiinnittää huomion miesten ja poikien asemaan, oikeuksiin ja ongelmiin. Kansainvälisen miestenpäivän erityisenä teemana on ollut miesten terveys. Miesten odotettavissa oleva elinikä on yhä alhaisempi kuin naisten ja miehiä kuolee selvästi enemmän tapaturmaisesti sekä päihteisiin.

Vaikka työtä on tehty ja vaikka moni mies elää terveellisesti ja voi hyvin, eivät terveysvalitus tai -palvelut edelleenkään tavoita riittävästi kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia poikia ja miehiä. Valistuksen ja palvelujen räätälöinnissä sekä jalkauttamisessa on vielä paljon tehtävää.
Suomalaisittain erityisen tärkeänä teemana voi pitää poikien alisuorittamista koulussa ja nuorten miesten syrjäytymistä. Joka kahdeksas peruskoulun päättävä poika ei osaa kunnolla lukea, viidesosa ei pysty kirjoittamaan työhakemusta.

Lukiot ja korkeakoulut ovat naisvaltaisia, eikä korkeakoulujen opiskelijavalintoihin tehty muutos niiden tilannetta ainakaan korjaa. Yli viidennes nuorista miehistä on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tästä aiheutuvat inhimilliset ja kansantaloudelliset kustannukset ovat valtavia, vuosittain miljardiluokkaa.

Syrjäytyminen vaikuttaa moneen asiaan negatiivisesti: useampi mies kuin nainen jää vasten tahtoaan lapsettomaksi, eikä syrjäytyneen miehen kannata perheen perustamisesta haaveilla. Synnytystalkoiden sijasta tarvitaankin syrjäytymisenestotalkoita. Suomen kaltaisella pienellä maalla ei ole varaa haaskata nuorten miesten ja poikien potentiaalia näin.

Koulua on kehitettävä aivan toiseen suuntaan kuin viime vuosina on tehty. Koulupojat eivät ole mitään itseohjautuvia opiskelijoita, joille vastuun koulutuksen (epä)onnistumisesta voisi sysätä.
Vaatimustasoa on syytä kiristää, mutta poikien koulunkäyntiä on myös tuettava. Peruskoulun päättötodistus on annettava vasta, kun perustaidot hallitaan. Selkeä, yhdenmukainen arviointi ja sitä tukevat anonyymit, standardoidut ja valtakunnalliset tasokokeet on otettava käyttöön.

Numeroarvostelu (sanallisella saatteella) ja peruskoulun opettajavetoisuus on palautettava, työrauha kouluissa turvattava ja välituntiliikuntaa ulkoilmassa lisättävä. Poikia on kehuttava, kannustettava ja sparrattava paljon nykyistä enemmän. Miesopettajien määrää on lisättävä positiivisten miehen mallien tarjoamiseksi.

Tasa-arvotyötä siis riittää, mutta se sujuu helpommin, kun tartumme siihen yhdessä. Hyvää kansainvälistä miestenpäivää kaikille!

Juuso Erno
 
puheenjohtaja
Miesten tasa-arvo ry
Helsinki

_________________

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa  19.11.2017.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

OAJ:n välinpitämättömyys poikien koulumenestystä kohtaan

Viime viikon torstaina, 30.3.2016, järjestettiin Eduskunnan lisärakennuksessa Perussuomalaisten miesjärjestön, Perusäijien, organisoima koulutusta käsitellyt seminaari. Seminaari tarjosi monipuolisen katsauksen ajankohtaisiin koulutusteemoihin.

Sukupuolten välisiä eroja koulutuksessa, käsitteli seminaarissa oikeastaan vain yksi esiintyjä, eli OAJ:n asiantuntija. Hänen pääpointtinsa tuntui olevan se, että yksilöiden väliset erot oppimistuloksissa, joita oli selvitetty Pisa-tutkimuksella, ovat merkittävämpiä, kuin sukupuolten väliset erot. Näin ollen OAJ:n asiantuntija oli sitä mieltä, ettei asiasta edes pitäisi tehdä mitään sukupuolikysymystä. Ei pitäisi puhua siitä, kuinka koulusta voitaisiin tehdä pojille sopivampi, koska kaikki pojat eivät ole samanlaisia.

Tämä e ole suinkaan ensimmäinen kerta kun huoli koulutuksen epätasa-arvoisuudesta ja poikien pärjäämisestä yritetään kumota yksilöllisyys-argumentilla. Sitä on tehty jo vuosia. Se vain käy vuosi vuodelta yhä absurdimmaksi, kun sukupuolten välisten, jatkuvasti kasvavien erojen poisselittäminen vaatii yhä suurempaa valmiutta tilastojen ja tutkimusten tarkoitushakuiseen tulkintaan. Tietenkin yksilöiden välillä on eroja. On poikia, joilla menee koulussa erittäin hyvin, ja on tyttöjä, joilla menee koulussa huonosti. Tämä ei millään muotoa poista sitä tosiasiaa, että oppimistulokset ja koulumenestys ovat Suomessa aivan poikkeuksellisen sukupuolittuneita. Sukupuolten välinen ero on Suomessa OECD-maiden suurin, ja kehityssuunta ei ole ainakaan positiivinen. Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä kauempana poikien tulosten heikentyessä vuosi vuodelta. Joka kahdeksas peruskoulun päättävistä pojista ei osaa kirjoittaa ja lukea riittävän hyvin pärjätäkseen modernissa tietoyhteiskunnassa. 21 prosenttia suomalaisista nuorista miehistä on pudonnut koulutuksen ja työvoiman ulkopuolelle. Korkeakoulutus on sitä vastoin erittäin naisvaltaista. Korkeakouluissa on useita aloja, joissa naisten osuus opiskelijoista on yli 90 prosenttia.

On erittäin valitettavaa, että opetusalan ammattijärjestö OAJ keskittyy poikien ja miesten ongelmien vähättelyyn sen sijasta, että pyrkisi löytämään niihin aktiivisesti toimivia ratkaisuja. Koulutuksen pitäisi Suomessa edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta käytännössä se vähentää sitä. Tasa-arvo-ongelman vähättely voi johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, ettei siihen puututa, tai ainakaan siihen ei puututa oikealla tavalla. Tähän meillä ei ole yksinkertaisesti ole varaa.

Sama OAJ:n asiantuntija ei kuitenkaan esityksessään arkaillut niputtaa tyttöjä yhteen ja poikia toiseen ryhmään, kun hän puhui sukupuolittuneista uravalinnoista tai sukupuolittuneesta opiskelumotivaatiosta. Eikä hänelle tuottanut tuskaa tehdä yleistyksiä alueiden välisistä eroista, kun oppimistuloksia vertaillaan. Vaikka tiedossa on, että kaikissa näissäkin on aina myös yksilöllisiä eroja. On poikia ja tyttöjä, jotka eivät tee sukupuolittunutta uravalintaa. On poikia, joiden motivaatio on korkealla ja on tyttöjä, joilla ei ole motivaatiota opiskelua kohtaan. On hyvin pärjääviä oppilaita, jopa poikiakin, Pohjois-Suomessa ja huonosti pärjääviä etelässä. Jostain syystä vain oppimistulosten ja koulumenestyksen sukupuolittuneisuudesta ei sopisi Suomessa puhua.

On syytä huomata, että Suomessa tasa-arvopolitiikassa on lopulta kyse nimenomaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta. On kyse miesten ja naisten, poikien ja tyttöjen, asemasta yhteiskunnassa. Tätä sitten mitataan ja tätä vertaillaan, tutkitaan sekä tilastoidaan. Jos jollain saralla huomataan, että toinen sukupuoli on toista huonommassa asemassa, on tätä pidetty merkkinä epätasa-arvosta, jopa sukupuolisyrjinnästä, ja yleensä on vaadittu tilanteen korjaamista tasa-arvopolitiikan keinoin. Näin varsinkin, jos on osoittautunut, että naiset tai tytöt ovat millään mittarilla yhtään poikia tai miehiä huonommassa asemassa. On kummallista, jos juuri koulutuksen kohdalla pitäisi sitten puhua vain yksilöistä ja yksilöiden välisistä eroista, ja vaieta sukupuolten välisistä, OECD-maiden suurimmista ja jatkuvasti kasvavista, eroista.

Vaikuttaa erittäin vahvasti sille, että yliolkainen suhtautuminen poikien oppimistuloksiin ja koulumenestykseen johtuu juuri siitä, että kyse on pojista. Suhtautuminen olisi aivan varmasti täysin toisenlaista, jos koulutuksessa alisuorittaisivat tytöt. Silloin ei kuitattaisi koko ongelmaa ylimielisellä viittauksella yksilöiden välisiin eroihin, vaan vaadittaisiin viipymättä koko yhteiskuntaa tarttumaan toimeen tilanteen korjaamiseksi. Silloin koulutuksen tasa-arvon varmistaminen olisi kaikkien tasa-arvopoliittisten ohjelmien ehdottomia kärkiteemoja, eikä yhteiskunnan resursseja taatusti säästeltäisi ongelman ratkaisemisessa. Koulutuksen lähtökohtia, opetussuunnitelmia, opettajakoulutusta ja koulutusrakennetta oltaisiin valmiita muuttamaan hyvinkin radikaalisti, jos tasa-arvon toteutumisen nähtäisiin olevan siitä kiinni. Nyt sitä vastoin ei haluttaisi muuttaa mitään.

Samalla yksilöllisyyttä korostavalla logiikalla on vaikkapa palkkauksesta turha tehdä mitään sukupuolikysymystä. Onhan siinäkin nimenomaan yksilöiden välillä eroa. Mutta ei meillä niin ajatella. Meillä vain sujuvasti lasketaan naisten ansiot yhteen ja miesten ansiot toiseen läjän, ja niistä sitten keskiarvot. Ei oteta huomioon alakohtaisia eroja, ei eroja tehdyissä työtunneissa, ei eroja työtehtävissä, eikä yksilöiden välisiä eroja. Ei oteta yhtään huomioon sitä, että kaikki miehet tai kaikki naiset eivät ole samanlaisia. Eikä ole OAJ koskaan vaatinut samapalkkaisuusohjelmista luopumista ja vain yksilöllisiin palkkaeroihin keskittyviin vertailuihin siirtymistä. Johtuisiko tämä asennoituminen opettajakunnan naisvaltaisuudesta?

Yksilökeskeiseksi ja sukupuolisensitiiviseksi kutsuttua tyyliä, jonka nimiin OAJ, Opetushallitus ja Opetus- ja kulttuuriministeriö edelleen täysin kritiikittömästi vannovat, on Suomen kouluissa ja varhaiskasvatuksessa sovelluttu pian jo noin vuosikymmenen ajan. Sinä aikana sukupuolten välinen ero oppimistuloksissa ja koulumenestyksessä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Pojilla menee koulussa jatkuvasti huonommin. Ehkä olisi aika muuttaa, tai vähintäänkin kriittisesti arvioida, valittua linjaa, jotta tasa-arvoisempia ja oikeudenmukaisempia tuloksia voitaisiin vihdoin oikeasti saavuttaa?

On toki mukavan kuuloista, kun opetusalan ammattilaiset lupailevat, että koulutuksessa jokaista oppilasta kohdeltaisiin yksilönä, hänen omat henkilökohtaiset tarpeensa ja taipumuksensa huomioiden ja niitä kunnioittaen. Kukapa ei haluaisi tulla kohdelluksi ensisijaisesti yksilönä? Käytännössä tämä lupailu on kuitenkin osoittautunut täysin merkityksettömäksi sanahelinäksi. Kouluissa ei hyväksytä poikien enemmistölle tyypillistä käyttäytymistä, vaan ideaalimalliksi on nostettu kiltin kympin tytön prototyyppi, johon kaikkien koululaisten, sukupuolesta riippumatta, odotetaan ja vaaditaan sopeutuvan. Tytöille tämä on selvästi ja yllätyksettömästi helpompaa kuin pojille. Koululaitos on Suomessa kehittynyt naisvaltaiseksi toimintaympäristöksi, jossa pojilla on hyvin vähän tilaa kelvata ja onnistua poikina.

Kouluarvostelussa poikia rangaistaan tähän julkilausumattomaan, mutta erittäin todelliseen, ideaaliin nähden sopimattomaksi katsotusta käytöksestä, minkä vuoksi he saavat jatkuvasti osaamistaan huonompia numeroita. Tämä tietenkin koetaan epäoikeudenmukaiseksi, ja se vaikuttaa poikien opiskelumotivaatioon negatiivisesti. Kyse ei siis ole siitä, että vaatimustasoa kouluissa pitäisi laskea (itse asiassa päinvastoin) poikia varten, vaan siitä, että poikia ei enää koulussa rangaistaisi sukupuolestaan.

Poikien koululaitoksen odotuksia loukkaavaan käytökseen vaikuttavat biologiset tosiasiat. On fakta, että poikien murrosikä alkaa keskimäärin myöhemmin kuin tyttöjen ja että se keskimäärin aiheuttaa poikien kohdalla syvemmän ”taantuman” henkisessä suorituskyvyssä. Murrosikä osuu poikien kannalta erityisen pahaan saumaan peruskoulun loppupuolelle, jolloin kilpaillaan toisen asteen koulutuksen opiskelupaikoista. Murrosiän hormonimyrsky näkyy poikien keskittymiskyvyssä, käytöksessä ja koulusuorituksissa, minkä seurauksena poikien arvosanat ja jatko-opiskelumahdollisuutensa ovat huonompia kuin tytöillä. Tätä perusbiologiaa ei suomalaisessa koululaitoksessa ole huomioitu millään tavoin, koska ei poliittisesti korrektia puhua erikseen poikien ja tyttöjen tarpeista, jos jostain löytyy yksikin poika tai tyttö, joka ei keskiarvoon sovi. Tai jos edes teoriassa voidaan ajatella, että sellainen voisi jostain löytyä. Niinpä poliittisen korrektiuden vaatimuksesta pojat jätetään oman onnensa nojaan ratkaisevalla hetkellä.

Eikä tämä biologisten tosiasioiden sivuuttaminen rajoitu koulussa vain murrosiän unohtamiseen. Tutkimustieto osoittaa, että jo vastasyntyneinä poikien ja tyttöjen välillä on olemassa eroja kiinnostuksen kohteissa ja käytöksessä. Tämä johtuu siitä, että jo kohdussa poikasikiöt saavat aimo annoksen testosteronia. Sukupuolisensitiivisessä koulussa tai varhaiskasvatuksessa ei kuitenkaan ole lainkaan tilaa näiden erojen tunnustamiselle, saati sille, että niiden vaikutukset otettaisiin koulutuksen ja varhaiskasvatuksen suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon.

Meillä on siis menty yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Aiemmin kouluissa nähtiin tyttöjen olevan yhdenlaisia ja poikien toisenlaisia, jolloin sijaa ei jäänyt juuri lainkaan näiden karkeiden yleistysten väliin jääville yksilöille. Tämä oli tietenkin väärin. Nyt taas oletetaan, ettei sukupuolten välillä olisi mitään eroja ja että pojista tai tytöistä ei voitaisi edes puhua erillisinä ryhminä. Lopputulos on se, että kasvava joukko poikia ei löydä itselleen mitään vastakaikua koulusta ja putoaa turhautuneena koulutuksen oravanpyörästä. Pitäisi tunnustaa se, että yksilöllisistä eroista huolimatta myös sukupuolten väliset erot ovat todellisia. Ne eivät sulje pois toisiaan.

Lisäksi oppilaiden ainevalintoja pyritään nykyisen opetussuunnitelman myötä ohjamaan ylhäältä käsin tiettyyn, ns. ei-stereotyyppiseen suuntaan. Jos esimerkiksi poika on kiinnostunut liikunnasta ja luonnontieteistä ja haluaa suunnata opintojensa kulkua ja sisältöä näiden mielenkiintonsa kohteiden mukaisesti, häntä ei suinkaan tässä kannusteta ja tueta, vaan hänelle aktiivisesti tyrkytetään muita, vähemmän traditionaalisia vaihtoehtoja. Yksilöllisyyskin on ilmeisesti nykykoulussa hyväksyttävää vain silloin, jos se on toivotun kaltaista yksilöllisyyttä.

Selvää on, ettei koulua saada koskaan jokaisen yksilön taipumuksia ja mieltymyksiä täydellisesti vastaavaksi. Kyse on aina jonkinlaisesta kompromissiratkaisusta, jonka pitäisi sopia mahdollisimman hyvin mahdollisemman monelle. Suomalainen koulu voisi kuitenkin olla pojille paljon nykyistä parempi. Sukupuolten välisten keskimääräisten erojen totaalinen kieltäminen on ollut poikien enemmistön kannalta tuhoisaa. Niiden huomioiminen opetuksessa tuottaisi koulun, joka olisi poikia kohtaan oikeudenmukaisempi ja reilumpi. Tällöin myös poikien, opiskelumotivaatio, oppimistulokset ja koulumenestys paranisivat. On jokaisen pojan etu, että kouluarvostelussa rehottavaan, nimenomaan poikiin kohdistuvaan, sukupuolisyrjintään puututaan kovalla kädellä. Eikä keskimääräisten sukupuolierojen tunnustaminen ja huomioiminen poissulje oppilaiden välisten yksilöllisten erojen, joiden olemassaoloa kukaan ei kiistä tai vähättele, tunnustamista ja huomioimista. Siitä tulisi vain kerta heitolla kokonaisvaltaisempaa ja realistisempaa.

On tietenkin myös selvää, miksi OAJ pyrkii vesittämään keskustelun koulutuksen tasa-arvo-ongelmista ja poikien syrjinnästä. Koulun ja opettajien odotetaan kohtelevan kaikkia oppilaita tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti, mutta kuten todettua, todellisuus ei vastaa näitä odotuksia. Epätasa-arvoiset tulokset ovat myös osoitus siitä, ettei koululaitos ole onnistunut tasa-arvon edistämistehtävässään. On OAJ:lle epäilemättä paljon mukavampaa puhua poikien ja tyttöjen välisistä eroista opiskelumotivaatiossa tai urahaaveissa, kuin perata läpi opettajien asenteita ja ennakkoluuloja. OAJ on viime kädessä etujärjestö, joka ajaa ensisijaisesti jäsentensä etua, ei suinkaan koulua käyvien lasten. Kukapa haluaisi virheitään ja epäonnistumisiaan ruodittavan julkisuudessa?

Tietenkin opettajat ovat niin ikään yksilöitä. On todella hyviä ja on ihan oikeasti huonoja opettajia. Valtaosa opettajista tasapainoilee todennäköisesti näiden ääripäiden välimaastossa. Koulutuksen tasa-arvo-ongelmat eivät liioin johdu yksinomaan opettajista, vaan mm. opetussuunnitelmista, koulutuksen rakenteesta, opetusmetodeista, oppimateriaalista, resursseista, vanhemmista ja yleisestä asenneilmapiiristä Tasa-arvoisten, oikeudenmukaisten tulosten aikaansaaminen edellyttää näiden kaikkien osatekijöiden kriittistä uudelleenarviointia ja valmiutta niiden perusteelliseen uudistamiseen.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

"Patriarkaatti" sanelee miesten äänestyspäätökset?



Ex-kansanedustaja Rosa Meriläinen otti tänään Facebookissa kantaa kuntavaalien tasa-arvoisuuteen.

Meriläisen mielipiteitä on syytä kommentoida näin kunnallisvaalien lähestyessä miesnäkökulmasta.

Ensinnäkin, miksi hän pitää sitä tasa-arvovajeena, että miehiä on valtuustoissa enemmän kuin naisia? Demokratiassa ihmiset voivat äänestää, ketä haluavat. Ketään ei voi toisaalta pakottaa ehdolle tai edes äänestämään. Äänioikeutetuista enemmistö on naisia, mutta ehdokkaista enemmistö on, vaaleista toiseen, miehiä. Ännestäjien tehtävänä tai tavoitteena ei ole suinkaan valita mahdollisimman monipuolista ja edustavaa kokoonpanoa valtuustoon, vaan heidän omasta mielestään parhaat edustajat kuntansa asioista päättämään. Miksi kansan tahto ei kelpaa Meriläiselle?

Toisekseen, miksi sukupuolten edes pitäisi olla yhtä hyvin edustettuina valtuustoissa? Mikäli 50/50 – sukupuolijakauma on itseisarvo kunnallisvaltuustoissa, niin eikö Meriläisen aatetovereineen pitäisi olla vastaavasti yhtä lailla huolissaan miesten aliedustuksesta tasa-arvoelimissä, korkeakoulutuksessa tai monissa ammateissa (kuten opettajina tai eläinlääkäreinä)? Miksi 50/50-sukupuolijakoa vaaditaan ja pidetään tärkeänä vain joissain tapauksissa, mutta ei toisissa?

Vaikka asiaa on toki tutkittu, tietomme siitä, ketkä äänestävät ketä, ovat varsin heikolla pohjalla. Vaalisalaisuus on Suomessa tarkkaan vaalittu osa vaaleja, ja erittäin moni haluaa pitää todellisen äänestyspäätöksensä vain omana tietonaan myös vaalien jälkeen. Yhä pienempi osa äänioikeutetuista on tiukasti ja avoimesti puolueuskollisia. Kuinka totuudenmukaisen kuvan nämä tutkimukset mahtavat äänestäjien ajattelusta ja toiminnasta lopulta antaa?

Jos kuitenkin nyt otamme lähtökohdaksi Meriläisen esittämän näkemyksen siitä, että miesäänioikeutetut äänestäisivät useimmiten miesehdokkaita, niin mistä se sitten johtuu. Meriläisen mukaan se johtuu ”patriarkaatista”. On epäilemättä kätevää, kun voi kuitata itselleen epämieluisat asiat tuosta vain yhdellä sanalla.

Ongelma on siinä, että Meriläisen selitys edellyttää uskoa ”patriarkaatin” olemassaoloon. Jos Meriläisen väite miesten ja naisten erilaisesta äänestyskäyttäytymisestä vielä perustui tutkittuun, vaikkakin edellä kerrotuista syistä epävarmaan, tietoon, niin tässä kohtaa siirrytään täysin uskomusten maailmaan. Jos ei jaa feminististä maailmankatsomusta, ei voi tyytyä Meriläisen sanomaan. Tarvitaan tilanteen perusteellisempaa ja ennakkoluulottomampaa arviointia.

Kun äänestäjä tekee äänestyspäätöstään, hän arvioi tarjolla olevia ehdokkaita omalta kannaltaan. Äänestäjiä voi pitää vaaleissa eräänlaisina kuluttajina. Kaupan piiristä tunnetaan sanonta: ”asiakas on aina oikeassa”. Se pätee tässäkin. Äänestäjillä on tarpeensa, ja ehdokkaiden on tarjottava näihin tarpeisiin riittävän uskottavat vastaukset tullakseen valituiksi. Jos ehdokas ei tule valituksi, on turha syyttää äänestäjiä, vaan syyllistä on etsittävä peilistä.

Osaavatko kaikki naisehdokkaat ottaa kampanjoinnissaan myös miesäänestäjät huomioon? Voisiko peräti olla, että miesäänestäjiä eivät erityisemmin puhuttele naisehdokkaat, jotka korostavat joka käänteessä sukupuoltaan (”äänestäkää minua, koska olen nainen”), jotka esittävät joka ongelmaan ratkaisuksi lisää feminismiä ja jotka eivät tarjoa miesäänestäjille mitään? Jos nainen kampanjoi puhtaasti naisteemoilla, ei tarjoa miesten ongelmiin ja päivittäisiin huolenaiheisiin mitään konkreettisia ratkaisuja, vaan päinvastoin on vain esittämässä miesten verotaakan kasvattamista entisestään, niin onko lopulta kovin suuri ihme, jos miehiltä ei tulvimalla tulvi ääniä.

Edellä kuvatut selitykset eivät vielä toistaiseksi perustu tutkimukseen, vaan ne ovat vain valistuneita arvauksia. Ne voitaisiin kuitenkin periaatteessa asettaa hypoteeseina tieteelliseen testiin, ja sen perusteella joko hylätä tai hyväksyä, toisin kuin Meriläisen puhtaan ideologinen selitys.

Nyt tarjotut vaihtoehtoiset selitykset eivät perustu perinteisen mustavalkoiselle tasa-arvoajattelulle. Niissä ei lähdetä liikkeelle siitä, että miehissä olisi automaattisesti jotain vikaa ja että vain miesten pitäisi muuttua. Meriläisen tarjoama selitys on yksinkertaisesti miehiä halventava. Se antaa ymmärtää, etteivät miesäänestäjät kykenisi oikein tekemään itsenäisiä, rationaalisia äänestyspäätöksiä.

Vaihtoehtoisissa selityksissä naisten ei liioin ajatella olevan passiivisia ja avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat itse omilla valinnoillaan vaikuttaa asioihin. Naisehdokkailla on täysi mahdollisuus menestyä paljon nykyistä paremmin miesäänestäjien parissa, mutta se voi onnistua vain, jos naisehdokkaat onnistuvat tarjoamaan miesäänestäjille sitä, mitä miehet ehdokkailtaan odottavat. Menestystä ei tule, jos jatketaan miesäänestäjien arvostelua Meriläisen tyyliin. Tietysti on aina helpompaa syytellä muita, kuin muuttaa ja kehittää itseään.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Rikosuhrien tarpeiden kehittämiseksi perustettu työryhmä ja miehiin kohdistuva sukupuolisyrjintä

"Tasa-arvovaltuutetun toimistossa ei oltu kuultu tapauksesta ennen Uutissuomalaisen yhteydenottoa."

Tuntuu sille, että aina kun miehiin kohdistuva syrjintä nousee esiin, tasa-arvovaltuutetun toimisto on joka kerta yhtä yllättynyt. Selvitellään, selvitellään.

"Työryhmän asettamispäätöksen 15. maaliskuuta hyväksynyt Arto Kujala kiistää, että ryhmän muodostamisessa olisi syrjitty tarkoituksella miehiä. – Ei todellakaan. Ei missään nimessä. Missään tapauksessa ei ole tarkoitus syrjiä ketään."


Ei sillä ole mitään väliä, onko syrjintä tarkoituksellista vai ei. Luulisi tämän olevan oikeusministeriölle selvää.


"Naisvaltaisuuden syy on Kujalan mukaan siinä, että rikosuhriasioiden parissa on paljon naisia."


Mistähän tämä johtuu? Johtuisiko kenties tasa-arvopolitiikan linjasta, jossa välitetään vain naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sivuutetaan tyystin väkivallan miesuhrit? Sen seurauksena on siiten luotu joukko työpaikkoja, jotka keskittyvät vain naisuhrien tukemiseen. Nyt näissä tehtävissä työskentelevät ihmiset täyttävät nyt työryhmän, jossa he ensisijaisesti tietysti keskittyvät turvaamaan omien työpaikkojensa resurssit jatkossakin. Seurauksena on se, että työryhmä vain entisestään vankistaa rikosuhrityön naiskeskeisyyttä. Näin se pieni piiri pyörii.

"Voi olla, että muutama mies olisi saatu lisää, jos oltaisiin oikein sitä vaatimalla vaadittu. Mutta 40 prosenttia olisi saattanut olla haastava tehtävä."


Emme viitsineet yrittää noudattaa lakia, koska siitä olisi aiheutunut vaivaa? Lakihan tätä vaatii, mutta mitäpä väliä?

Uskomatonta.


"Kiintiösäännön rikkominen oli Kujalan tiedossa, kun hän hyväksyi työryhmän."


Emme rikkoneet lakia tahallamme, mutta täysin tietoisesti kuitenkin.


"Joskus näin joudutaan tekemään, vaikka kuinka yritettäisiin saada miehiä ja naisia. Ei tämä ole aivan ainutkertainen tapaus."


Jos vastaava olisi tapahtunut toisin päin, mikä meteli siitä olisikaan noussut? Ajatus ilmeisesti oli, ettei kukaan viitsisi nostaa meteliä miehiin kohdistuvasta sukupuolisyrjinnästä.


"Tasa-arvovaltuutetun toimistosta kerrotaan, että kiintiösäännöstä voidaan poiketa poikkeustapauksissa."


Tasa-arvovaltuutetun toimisto on ihmeen hanakasti aina mainostamassa näitä poikkeusmahdollisuuksia silloin kun on kyse miehiin kohdistuvasta sukupuolisyrjinnästä. Kun naisia syrjitään, on toinen ääni kellossa.


"En hoksannut tarkistaa ja varmistaa, että asia olisi perusteltu päätöksessä. Siitä otan nöyränä moitteet vastaan, Kujala sanoo."


Syrjiä saa siis ihan vapaasti, kunhan vain muistaa kirjata perustelut ylös. Tämä selvä. Muotoseikkojen noudattaminen on tärkeämpää kuin periaatteiden tai arvojen.


"Kun ministeriön laatima selvitys aikanaan valmistuu, laatii tasa-arvovaltuutettu kannanoton asiasta – Meillä ei ole enempää toimivaltaa kuin antaa kannanotto. Emme voi esimerkiksi vaatia muutosta kokoonpanoon."


Kuka tämän pelleilyn lopulta maksaa? Ihan turhaa byrokratiaa, joka ei johda mihinkään.


”Oikeusministeriön Kujala pitää epätodennäköisenä, että työryhmän jäseniä ryhdyttäisiin vaihtamaan. – Päätös on lainvoimainen ja luulen, ettei näitä voi jälkikäteen muuttaa."


Mistä vetoa, että muutosvalmiutta löytyisi, jos naisedustusta pitäisi lisätä?


http://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Tasa-arvovaltuutettu-selvitt%C3%A4%C3%A4-ministeri%C3%B6n-ty%C3%B6ryhm%C3%A4n-kokoonpanoa-15-naista-yksi-mies/952799

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tasa-arvotyöhön poikien puolesta

Ilahduttavaa, että Helsingin Sanomat (HS 17.2.) tunnustaa koulutuksen tasa-arvo-ongelmien olemassaolon. Miesten tasa-arvo ry on jo vuosia vaatinut, että poikien alisuorittaminen koulussa ja miesten aliedustus korkeakouluissa nostetaan tasa-arvopolitiikan keskiöön. Näiden ongelmien ratkaiseminen vaatii pitkäjännitteistä työtä ja erityispanostuksia. Meillä ei ole varaa haaskata poikien ja nuorten miesten potentiaalia näin.


Valitettavasti viranomaisten tasa-arvoasenteissa on toivomisen varaa. Opetushallituksen surullisenkuuluisassa "tasa-arvo-oppaassa" vastuu koulutuksen tasa-arvo-ongelmista sysättiin, perinteiseen malliin, alaikäisten poikien niskaan. Poikien pitäisi muuttua, koulun ei.


Kun tyttöjen kiinnostusta matemaattisia aineita kohtaan on haluttu lisätä, on viranomaisten asenne ollut aivan toinen. Opetushallituksella on ollut teemaan keskittyvä LUMA-ohjelma, ja muutoksia on innolla ajettu opetusmetodeihin, oppimateriaaleihin ja opettajien asenteisiin. Töitä on tehty, resursseja panostettu ja tuloksia saatu aikaan.


100 -vuotias itsenäinen isänmaa voisi muistaa poikiaan tarttumalla toimeen heidän oppimistulostensa ja koulumenestyksensä nostamiseksi tasa-arvoiselle tasolle.




Juuso Erno


Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja


_____________________


Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitusta.

Nyt-liite, filosofi, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja syrjintä


Helsingin Sanomien Nyt-liite kehui ylitsevuotavasti rap-esiintyjää, joka keikallaan syrji yleisössä olleita miehiä[i]. Ilahduttavasti varsin moni lukija tuomitsi Nyt-liitteen jutun, ja moitti yleensä sukupuolten välisen tasa-arvon puolustajana esiintyvän Nyt-liitteen linjaa kaksinaismoralistiseksi.

 

Ilmeisesti lukijoiden negatiivisen palautteen säikäyttämänä Nyt-liite päätti jatkaa oman kuoppansa kaivamista hakemalla tukea miehiin kohdistuvan sukupuolisyrjinnän ihannoinnilleen Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksiselta ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiältä.[ii] Nyt-liitteen epäonneksi Airaksisen ja Pimiän puheet herättävät enemmän kysymyksiä, kuin mitä ne tarjoavat vastauksia.

 

Emeritusprofessori Airaksinen on oikeassa siinä, ettei mitään käänteistä syrjintää tai rasismia ole olemassa. On vain rasismia ja syrjintää. Niiden kohteeksi voi joutua kuka tahansa sukupuolesta ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Yhtä lailla niihin voi myös syyllistyä kuka tahansa sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Käsitteitä ei määritellä uusiksi, kun todetaan, että rasismi ja syrjintä voivat ilmetä muillakin tavoin, kuin mitä perinteisesti on totuttu ajattelemaan.

 

Emeritusprofessori Timo Airaksinen kuitenkin väittää, että rasismiin ja syrjintään voivat syyllistyä vain ”etuoikeutettujen ryhmien” jäsenet. Hänen mukaansa ”alistettujen ryhmien” jäsenet eivät voi sellaiseen syyllistyä. Airaksisen mukaan ihmiset siis jakaantuvat kahteen joukkoon: ”etuoikeutettuihin” ja ”alistettuihin”. Avoimeksi jää, ketkä kaikki kuuluvat näihin ryhmiin ja millä perusteella. Kenellä on valta päättää kuka on ”alistettu” ja kuka ”etuoikeutettu”? Mitään itsestäänselvyyksiä nämä asiat eivät tietenkään ole.

 

Airaksinen on myös sitä mieltä, ettei valkoisen heteromiehen syrjäytyminen voi johtua rakenteista. Ilmeisesti tämä tarkoittaa sitä, ettei valkoinen heteromies voi Airaksisen mielestä olla koskaan ”alistettu”, vaan hän on aina ”etuoikeutettu”, vaikka hän olisi syrjäytynyt, huonotuloinen ja vailla mitään valta-asemaa. Se, mihin Airaksinen perustaa mielipiteensä siitä, ettei valkoinen heteromies voisi olla rakenteellisen syrjinnän uhri, jää vaille selitystä.

 

Mitä rakenteellinen syrjintä on, miten sitä mitataan ja kuinka sen olemassaolo todistetaan? Arvioidaanko sitä avoimin mielin ja faktoihin perustuen, vai ennakkoluulojen, uskomusten ja ideologisten doktriinien pohjalta? Jos tarkastelemme miesten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, mitä voimme sanoa miehiin kohdistuvasta rakenteellisesta syrjinnästä?

 

Miehet, olivatpa he valkoisia ja heteroja tai eivät, ovat sukupuolensa perusteella syrjittyjä Suomen lainsäädännössä (asevelvollisuuslaki, tasa-arvolaki jne.). Naisia sukupuolen perusteella syrjiviä lakeja meillä ei ole. Kaikilla keskeisillä hyvinvointimittareilla mitattuna miehillä menee Suomessa huonommin kuin naisilla. Miehet kuolevat nuorempina, voivat huonommin ja ovat onnettomampia kuin naiset. Huono-osaisuus, asunnottomuus, syrjäytyminen, rikollisuus ja päihdeongelmat ovat leimallisesti miesten ongelmia. Isät ovat erotilanteessa edelleen altavastaajia, eikä etäisällä ole välttämättä oikeutta edes tavata omia lapsiaan. Koulutuksessa tytöillä menee hyvin, pojilla suorastaan surkeasti. Korkeakoulut, kuten Airaksinen epäilemättä hyvin tietää, ovat naisvaltaisia paikkoja. Miehet muodostavat vähemmistön opiskelijoista useimmilla aloilla. Yhteiskunnan turvaverkko toimii naisten kohdalla varsin hyvin, mutta miesten kohdalla useimmiten ei.

 

Tasa-arvopoliittiset ohjelmat, joiden toteuttamisessa poliittiset puolueet laidasta laitaan kilpailevat, ovat rehellisesti sanottuna naisasiaohjelmia, sillä juuri mitään edellä mainituista miesten tasa-arvo-ongelmista ei niissä näy. Miehen on tehtävä ”miehen työ”, käyttäydyttävä ”miehekkäästi” ja kohdattava vastoinkäymisensä ”kuin mies” kelvatakseen suomalaisessa yhteiskunnassa yhtään mihinkään. Miehiin kohdistuvalle väkivallalle nauravat niin elokuvayleisöt kuin hätäkeskuspäivystäjätkin. Rakenteellista syrjintää lainsäädännöstä kulttuuriin, viranomaistoiminnasta sosiaalisiin normeihin on siis todistettavasti yllin kyllin, ja se kiistatta kohdistuu miehiin. Faktojen, jotka eivät ole millään muotoa ”vaihtoehtoisia”, perusteella miehiä, myös valkoisia heteromiehiä, voidaan pitää rakenteellisen syrjinnän uhreina Suomessa.

 

Mutta tekeekö se miehistä ”alistetun ryhmän”? Airaksinen jatkaa filosofointiaan: ”Olisin melkein sitä mieltä, että alistetussa asemassa olevien oikeutena on tölviä niitä, jotka ovat vahvempia ja pitävät valtaa. Heidän täytyy taistella oman asemansa puolesta.” Onko miehillä siis oikeus tölviä itseään vahvemmassa asemassa olevia naisia? Edistäisikö tölviminen Airaksisen mielestä mitään hyvää yhteiskunnassa? On yksi asia pyrkiä parantamaan huono-osaisten asiaa, kokonaan toinen rangaista hyväosaisempia. Ensin mainitun toteuttaminen ei välttämättä edellytä jälkimmäistä, vaikka Airaksinen niin tuntuu luulevan. Esimerkiksi äänioikeus laajeni aikanaan yleiseksi ja yhtäläiseksi kaikille, eikä äänioikeuden ulkopuolelle rajattu heitä, joilla oli se ollut jo aiemmin.

 

Emeritusprofessori Airaksinen nostaa esiin esimerkkinä Yhdysvalloissa harjoitetun ”Affirmative action” -politiikan, jolla on pyritty määrätietoisin toimin suosimaan syrjityssä asemassa ollutta tummaihoista väestöä koulutuksessa, ja edistämään siten tasa-arvoa. Tänä päivänä koulumaailman syrjityin ryhmä niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin muodostuu pojista. Englannissa tutkitusti[iii] huonoimmassa asemassa koulutuksen suhteen ovat valkoihoiset pojat, eli ryhmä, jonka on perinteisesti ajateltu olevan ”etuoikeutettu” ja joka sellaiseksi yhä halutaan esittää. Onko Airaksinen valmis siihen, että kouluissa ryhdytäänkin jatkossa suosimaan tätä ryhmää?  Vai kärsiikö Airaksisen kehuma ”affirmative action” siinä kohtaa Ruotsin korkeakouluissa käytössä olleiden sukupuolikiintiöiden kohtalon[iv]? Ruotsissahan korkeakoulujen sukupuolikiintiöistä luovuttiin heti, kun ne olisivat hyödyttäneet vähemmistöksi ajautuneiden miesten asemaa.

 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä puolestaan väittää Helsingin Sanomien Nyt-liitteelle, ettei yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien ryhmien suosiminen, eli ”positiivinen erityiskohtelu”, ole syrjintää. Pimiänkin kohdalla avoimeksi jää, ketkä näihin heikommassa asemassa oleviin kuuluvat ja millä perusteella. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä ei valaise sitä, kenellä on valta päättää, ketkä ovat ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettuja ja ketkä eivät.

 

Pimiä nostaa esimerkiksi työelämän, jossa maahanmuuttajataustaiset ihmiset voivat hänen mukaansa kohdata enemmän työttömyyttä ja jossa vammaiset henkilöt voivat olla heikommassa asemassa jo lähtökohtaisesti. Työelämän epätasa-arvoisuutta arvioitaessa on syytä muistaa, että miesten työttömyys on todistetusti yleisempää kuin naisten[v]. Hyväksyisikö yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä miesten ”positiivisen erityiskohtelun” työmarkkinoilla tai vaikkapa kuntien rekrytoinnissa?

 

Entä jos todistettavasti (tai väitetysti) syrjittyjä on työnhakijoissa enemmän; kuka vetää pisimmän korren? Jos useampi on ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettu, kenen ”erityiskohtelu” on ”positiivisinta” ja millä perusteella? Kenellä, tasa-arvotutkijan Henry Laaasasen lanseeraaamaa termiä käyttäen, on eniten ”uhripääomaa”? Kun puhutaan demokraattisesta oikeusvaltiosta, jossa kansalaisten yhdenvertaisuus on kirjattu perustuslakiin, on kaikkien poikkeusten tasa-arvoisesta kohtelusta oltava erittäin hyvin perusteltuja ja niiden toteutuksen on oltava avointa, läpinäkyvää ja ennakoitavaa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän hahmotelma perustuu kiusallisten kysymysten kiertämiselle ja epämääräisyydelle.

 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän väite siitä, että ”positiivisessa erityiskohtelussa” olisi kyse tasa-arvon edistämisestä, eikä syrjinnästä, ei ole uskottava. Jos kyse olisi todella yhdenvertaisuuden edistämisestä, ”positiivista erityiskohtelua” sovellettaisiin johdonmukaisesti ja tasapuolisesti. Se olisi käytössä korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa naisvaltaisuuden tasoittamiseksi ja kouluissa syrjittyjen miesten tukemiseksi.

 

Pohjimmiltaan Airaksisen ja Pimiän ajattelua vaivaa sama ongelma: he ovat kovin innokkaita lokeroimaan ihmisiä. He pelkistävät monimuotoisen ihmisen yhden tai kahden ominaisuuden olennoksi, jonka elämästä ja asemasta yhteiskunnasta he luulevat tietävänsä kaiken vain näiden ominaisuuksien perusteella tuntematta näitä ihmisiä lainkaan. He tekevät pitkälle meneviä oletuksia heppoisin perustein. Heille ihmiset ovat ensisijaisesti jonkun ryhmän jäseniä, eivät yksilöitä, joilla olisi ihmisarvo ja oikeus tulla tasa-arvoisesti kohdelluiksi sellaisina kuin he ovat. On täysin mahdollista, että yksi ja sama ihminen on jossain suhteessa ja joidenkin ominaisuuksiensa vuoksi etuoikeutetussa asemassa ja samaan aikaan toisissa asioissa ja toisissa tilanteissa joko samojen tai muiden ominaisuuksiensa vuoksi alistetussa, tai vähintäänkin syrjityssä asemassa. Maailma ei ole niin mustavalkoinen, kuin miksi Airaksinen ja Pimiä sen kuvittelevat.

 

On hyvä huomata, että miehet (sen enempää kuin vaikka naisetkaan) muodosta mitään kollektiivista ja keskenään solidaarista ryhmää, jossa yhden menestys jotenkin automaattisesti säteilisi myös muiden niskaan. Syrjäytynyttä ja huonotuloista miestä ei auta elämässään yhtään se, että maasta löytyy menestyviä miehiä, joilla on rahaa ja valtaa (vaikka verotuloilla rahoitettavista tulonsiirroista ja julkisista palveluista hän saattaa päästä osalliseksi), vaan hänen on yritettävä pärjätä omillaan. Jos hän sitten vielä joutuu "positiivisen erityiskohtelun" vuoksi jonon perälle asunto- tai työpaikkajonossa, häntä käytännössä rangaistaan siitä, että jollain toisella, jonka kanssa hänellä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sukupuoli, menee hyvin. Tämä ei ole oikeudenmukaista. Näin vain raukkamaisesti potkitaan maassa makaavaa.

 

Valkoinen heteromies ei ole vain valkoinen, hetero tai mies, vaan hän on paljon muutakin. Hän voi samalla olla vaikkapa ruotsinkielinen, lukihäiriöinen tai ylipainoinen. Jotkut näistä ominaisuuksista saattavat olla hänelle hyödyksi joissain tilanteissa elämässä, mutta ne voivat yhtä lailla olla hänelle haitaksi joissain toisissa tilanteissa, toisten ominaisuuksien suhteen tilanne voi olla aivan päinvastainen,. tai sitten voi käydä niin, että hänen elämässään ratkaisevampia ovatkin ihan muut ominaisuudet ja toiset ympäristötekijät. Joka tapauksessa Ennen muuta hän on ihminen ihan siinä missä vaikkapa musta homoseksuaali nainen. Tasa-arvoa kunnioittavassa yhteiskunnassa näiden ihmisten asettaminen arvojärjestykseen kuten Helsingin Sanomien Nyt-liite, emeritusprofessori Airaksinen ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä esittävät, olipa järjestys millainen tahansa, on väärin.

 

Miesten tasa-arvo ry katsoo, että syrjintä on syrjintää ja että rasismi on rasismia. Miesten tasa-arvo ry ei hyväksy kumpaakaan, eikä kumpikaan muutu hyväksyttäväksi vain sillä, että niitä kutsutaan jollain toisella nimellä. On harhaluulo kuvitella, että rasismin tai syrjinnän uhriksi ei voisi joutua kuka tahansa. Rasismi tai syrjintä ei vähene sillä, että sitä lisätään. Tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä edistää tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen kohtelu.

 

Todistettavasti, ei siis vain oletetusti, huonomassa asemassa olevan ryhmän asemaa voidaan poikkeuksellisesti pyrkiä parantamaan erityistoimin. Jopa tällaisen ryhmän edustajien suosiminen ”positiivisen erityiskohtelun” kautta voi tulla tietyissä olosuhteissa kyseeseen. On kuitenkin syytä korostaa, että ”positiiviseen erityiskohteluun ” pitää turvautua vasta viimeisenä keinona, kun mikään muu ratkaisu ei tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kannalta erittäin ongelmallista tilannetta korjaa.  On lisäksi pystyttävä osoittamaan, että käytännöstä on enemmän hyötyä kuin haittaa.  Jos yhden huonommassa asemassa olevan ryhmän edustajien suosiminen vain heikentää muiden heikossa asemassa olevien ryhmien edustajien asemaa, on kyseenalaista lisääkö käytäntö yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. ”Positiivista erityiskohtelua” tulee soveltaa vain väliaikaisesti, ja sen käytön on oltava avointa, läpinäkyvää sekä ennakoitavaa. Näistä syistä asiaa koskevan sääntelyn on oltava täsmällistä ja sen valvonnan tarkkaa. Tärkeää on myös tärkeänä, että ”positiivista erityiskohtelua” käytetään kaikkien todistettavasti huonommassa asemassa olevien ryhmien tukemiseen kaikilla niillä aloilla, joilla tämä tuki on välttämätöntä. Koska ”positiivinen erityiskohtelu” on aina syrjintää, sitä tulee käyttää vain harkiten ja tasapuolisesti. Viime kädessä tavoitteen pitää olla mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisen varmistaminen, ei lopputulosten tasa-arvon saavuttaminen.

 

On esimerkiksi oltava valmiita harkitsemaan tietyissä olosuhteissa ”positiivisen erityiskohtelun” käyttöönottoa opettajakoulutuksen hakuprosessissa siten, että mieshakijoita suosittaisiin. Tavoitteena ei tällöin olisi ensisijaisesti opettajakunnan sukupuolijakauman tasapainottaminen, vaan poikien koulumenestysmahdollisuuksien parantaminen tarjoamalla heille positiivisia miehen malleja. Mieshakijoiden suosimisen pitäisi myös olla tarkoin säänneltyä ja valvottua sekä väliaikaista. Mieshakijoiden suosimiseen pitäisi kuitenkin ryhtyä vain siinä tapauksessa, ettei miesopettajien määrää millään muulla keinolla saada lisättyä. Vaihtoehtoisia keinoja voisivat olla mm. alan kohdennettu markkinointi miesopiskelijoille ja opettajakoulutuksen hakukriteereiden ja pääsykoejärjestelmien uudelleenarviointi.  Koska vaihtoehtoisia keinoja ei ole, ainakaan laajemmassa mittakaavassa, edes kokeiltu, ei tällä hetkellä ole syytä esittää mieshakijoiden suosimista tai mieskiintiöiden käyttöönottoa opettajakoulutuksessa.