Helsingin
Sanomien Nyt-liite kehui ylitsevuotavasti rap-esiintyjää, joka keikallaan syrji
yleisössä olleita miehiä[i].
Ilahduttavasti varsin moni lukija tuomitsi Nyt-liitteen jutun, ja moitti
yleensä sukupuolten välisen tasa-arvon puolustajana esiintyvän Nyt-liitteen
linjaa kaksinaismoralistiseksi.
Ilmeisesti
lukijoiden negatiivisen palautteen säikäyttämänä Nyt-liite päätti jatkaa oman
kuoppansa kaivamista hakemalla tukea miehiin kohdistuvan sukupuolisyrjinnän
ihannoinnilleen Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian
emeritusprofessori Timo Airaksiselta ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi
Pimiältä.[ii]
Nyt-liitteen epäonneksi Airaksisen ja Pimiän puheet herättävät enemmän kysymyksiä,
kuin mitä ne tarjoavat vastauksia.
Emeritusprofessori
Airaksinen on oikeassa siinä, ettei mitään käänteistä syrjintää tai rasismia
ole olemassa. On vain rasismia ja syrjintää. Niiden kohteeksi voi joutua kuka
tahansa sukupuolesta ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta
suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta
henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Yhtä lailla niihin voi myös
syyllistyä kuka tahansa sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta,
seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta
vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Käsitteitä ei
määritellä uusiksi, kun todetaan, että rasismi ja syrjintä voivat ilmetä
muillakin tavoin, kuin mitä perinteisesti on totuttu ajattelemaan.
Emeritusprofessori
Timo Airaksinen kuitenkin väittää, että rasismiin ja syrjintään voivat
syyllistyä vain ”etuoikeutettujen ryhmien” jäsenet. Hänen mukaansa
”alistettujen ryhmien” jäsenet eivät voi sellaiseen syyllistyä. Airaksisen
mukaan ihmiset siis jakaantuvat kahteen joukkoon: ”etuoikeutettuihin” ja
”alistettuihin”. Avoimeksi jää, ketkä kaikki kuuluvat näihin ryhmiin ja millä
perusteella. Kenellä on valta päättää kuka on ”alistettu” ja kuka
”etuoikeutettu”? Mitään itsestäänselvyyksiä nämä asiat eivät tietenkään ole.
Airaksinen
on myös sitä mieltä, ettei valkoisen heteromiehen syrjäytyminen voi johtua
rakenteista. Ilmeisesti tämä tarkoittaa sitä, ettei valkoinen heteromies voi
Airaksisen mielestä olla koskaan ”alistettu”, vaan hän on aina ”etuoikeutettu”,
vaikka hän olisi syrjäytynyt, huonotuloinen ja vailla mitään valta-asemaa. Se,
mihin Airaksinen perustaa mielipiteensä siitä, ettei valkoinen heteromies voisi
olla rakenteellisen syrjinnän uhri, jää vaille selitystä.
Mitä
rakenteellinen syrjintä on, miten sitä mitataan ja kuinka sen olemassaolo
todistetaan? Arvioidaanko sitä avoimin mielin ja faktoihin perustuen, vai
ennakkoluulojen, uskomusten ja ideologisten doktriinien pohjalta? Jos
tarkastelemme miesten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, mitä voimme sanoa
miehiin kohdistuvasta rakenteellisesta syrjinnästä?
Miehet,
olivatpa he valkoisia ja heteroja tai eivät, ovat sukupuolensa perusteella
syrjittyjä Suomen lainsäädännössä (asevelvollisuuslaki, tasa-arvolaki jne.).
Naisia sukupuolen perusteella syrjiviä lakeja meillä ei ole. Kaikilla
keskeisillä hyvinvointimittareilla mitattuna miehillä menee Suomessa huonommin
kuin naisilla. Miehet kuolevat nuorempina, voivat huonommin ja ovat
onnettomampia kuin naiset. Huono-osaisuus, asunnottomuus, syrjäytyminen,
rikollisuus ja päihdeongelmat ovat leimallisesti miesten ongelmia. Isät ovat
erotilanteessa edelleen altavastaajia, eikä etäisällä ole välttämättä oikeutta edes
tavata omia lapsiaan. Koulutuksessa tytöillä menee hyvin, pojilla suorastaan
surkeasti. Korkeakoulut, kuten Airaksinen epäilemättä hyvin tietää, ovat
naisvaltaisia paikkoja. Miehet muodostavat vähemmistön opiskelijoista
useimmilla aloilla. Yhteiskunnan turvaverkko toimii naisten kohdalla varsin
hyvin, mutta miesten kohdalla useimmiten ei.
Tasa-arvopoliittiset
ohjelmat, joiden toteuttamisessa poliittiset puolueet laidasta laitaan
kilpailevat, ovat rehellisesti sanottuna naisasiaohjelmia, sillä juuri mitään
edellä mainituista miesten tasa-arvo-ongelmista ei niissä näy. Miehen on
tehtävä ”miehen työ”, käyttäydyttävä ”miehekkäästi” ja kohdattava
vastoinkäymisensä ”kuin mies” kelvatakseen suomalaisessa yhteiskunnassa yhtään
mihinkään. Miehiin kohdistuvalle väkivallalle nauravat niin elokuvayleisöt kuin
hätäkeskuspäivystäjätkin. Rakenteellista syrjintää lainsäädännöstä kulttuuriin,
viranomaistoiminnasta sosiaalisiin normeihin on siis todistettavasti yllin
kyllin, ja se kiistatta kohdistuu miehiin. Faktojen, jotka eivät ole millään
muotoa ”vaihtoehtoisia”, perusteella miehiä, myös valkoisia heteromiehiä,
voidaan pitää rakenteellisen syrjinnän uhreina Suomessa.
Mutta
tekeekö se miehistä ”alistetun ryhmän”? Airaksinen jatkaa filosofointiaan: ”Olisin
melkein sitä mieltä, että alistetussa asemassa olevien oikeutena on tölviä
niitä, jotka ovat vahvempia ja pitävät valtaa. Heidän täytyy taistella oman
asemansa puolesta.” Onko miehillä siis oikeus tölviä itseään vahvemmassa
asemassa olevia naisia? Edistäisikö tölviminen Airaksisen mielestä mitään hyvää
yhteiskunnassa? On yksi asia pyrkiä parantamaan huono-osaisten asiaa, kokonaan
toinen rangaista hyväosaisempia. Ensin mainitun toteuttaminen ei välttämättä
edellytä jälkimmäistä, vaikka Airaksinen niin tuntuu luulevan. Esimerkiksi
äänioikeus laajeni aikanaan yleiseksi ja yhtäläiseksi kaikille, eikä äänioikeuden
ulkopuolelle rajattu heitä, joilla oli se ollut jo aiemmin.
Emeritusprofessori
Airaksinen nostaa esiin esimerkkinä Yhdysvalloissa harjoitetun ”Affirmative
action” -politiikan, jolla on pyritty määrätietoisin toimin suosimaan
syrjityssä asemassa ollutta tummaihoista väestöä koulutuksessa, ja edistämään
siten tasa-arvoa. Tänä päivänä koulumaailman syrjityin ryhmä niin
Yhdysvalloissa kuin Suomessakin muodostuu pojista. Englannissa tutkitusti[iii]
huonoimmassa asemassa koulutuksen suhteen ovat valkoihoiset pojat, eli ryhmä,
jonka on perinteisesti ajateltu olevan ”etuoikeutettu” ja joka sellaiseksi yhä
halutaan esittää. Onko Airaksinen valmis siihen, että kouluissa ryhdytäänkin
jatkossa suosimaan tätä ryhmää? Vai
kärsiikö Airaksisen kehuma ”affirmative action” siinä kohtaa Ruotsin
korkeakouluissa käytössä olleiden sukupuolikiintiöiden kohtalon[iv]?
Ruotsissahan korkeakoulujen sukupuolikiintiöistä luovuttiin heti, kun ne
olisivat hyödyttäneet vähemmistöksi ajautuneiden miesten asemaa.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu
Kirsi Pimiä puolestaan väittää Helsingin Sanomien Nyt-liitteelle, ettei
yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien ryhmien suosiminen, eli
”positiivinen erityiskohtelu”, ole syrjintää. Pimiänkin kohdalla avoimeksi jää,
ketkä näihin heikommassa asemassa oleviin kuuluvat ja millä perusteella.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä ei valaise sitä, kenellä on valta päättää,
ketkä ovat ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettuja ja ketkä eivät.
Pimiä
nostaa esimerkiksi työelämän, jossa maahanmuuttajataustaiset ihmiset voivat
hänen mukaansa kohdata enemmän työttömyyttä ja jossa vammaiset henkilöt voivat
olla heikommassa asemassa jo lähtökohtaisesti. Työelämän epätasa-arvoisuutta
arvioitaessa on syytä muistaa, että miesten työttömyys on todistetusti
yleisempää kuin naisten[v].
Hyväksyisikö yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä miesten ”positiivisen
erityiskohtelun” työmarkkinoilla tai vaikkapa kuntien rekrytoinnissa?
Entä jos
todistettavasti (tai väitetysti) syrjittyjä on työnhakijoissa enemmän; kuka
vetää pisimmän korren? Jos useampi on ”positiiviseen erityiskohteluun”
oikeutettu, kenen ”erityiskohtelu” on ”positiivisinta” ja millä perusteella?
Kenellä, tasa-arvotutkijan Henry Laaasasen lanseeraaamaa termiä käyttäen, on
eniten ”uhripääomaa”? Kun puhutaan demokraattisesta oikeusvaltiosta, jossa
kansalaisten yhdenvertaisuus on kirjattu perustuslakiin, on kaikkien
poikkeusten tasa-arvoisesta kohtelusta oltava erittäin hyvin perusteltuja ja
niiden toteutuksen on oltava avointa, läpinäkyvää ja ennakoitavaa.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän hahmotelma perustuu kiusallisten kysymysten
kiertämiselle ja epämääräisyydelle.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu
Pimiän väite siitä, että ”positiivisessa erityiskohtelussa” olisi kyse
tasa-arvon edistämisestä, eikä syrjinnästä, ei ole uskottava. Jos kyse olisi
todella yhdenvertaisuuden edistämisestä, ”positiivista erityiskohtelua”
sovellettaisiin johdonmukaisesti ja tasapuolisesti. Se olisi käytössä
korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa naisvaltaisuuden tasoittamiseksi ja
kouluissa syrjittyjen miesten tukemiseksi.
Pohjimmiltaan
Airaksisen ja Pimiän ajattelua vaivaa sama ongelma: he ovat kovin innokkaita
lokeroimaan ihmisiä. He pelkistävät monimuotoisen ihmisen yhden tai kahden
ominaisuuden olennoksi, jonka elämästä ja asemasta yhteiskunnasta he luulevat
tietävänsä kaiken vain näiden ominaisuuksien perusteella tuntematta näitä
ihmisiä lainkaan. He tekevät pitkälle meneviä oletuksia heppoisin perustein.
Heille ihmiset ovat ensisijaisesti jonkun ryhmän jäseniä, eivät yksilöitä,
joilla olisi ihmisarvo ja oikeus tulla tasa-arvoisesti kohdelluiksi sellaisina
kuin he ovat. On täysin mahdollista, että yksi ja sama ihminen on jossain
suhteessa ja joidenkin ominaisuuksiensa vuoksi etuoikeutetussa asemassa ja
samaan aikaan toisissa asioissa ja toisissa tilanteissa joko samojen tai muiden
ominaisuuksiensa vuoksi alistetussa, tai vähintäänkin syrjityssä asemassa.
Maailma ei ole niin mustavalkoinen, kuin miksi Airaksinen ja Pimiä sen
kuvittelevat.
On hyvä
huomata, että miehet (sen enempää kuin
vaikka naisetkaan) muodosta mitään kollektiivista ja keskenään solidaarista ryhmää,
jossa yhden menestys jotenkin automaattisesti säteilisi myös muiden niskaan.
Syrjäytynyttä ja huonotuloista miestä ei auta elämässään yhtään se, että maasta
löytyy menestyviä miehiä, joilla on rahaa ja valtaa (vaikka verotuloilla
rahoitettavista tulonsiirroista ja julkisista palveluista hän saattaa päästä
osalliseksi), vaan hänen on yritettävä pärjätä omillaan. Jos hän sitten vielä
joutuu "positiivisen erityiskohtelun" vuoksi jonon perälle asunto-
tai työpaikkajonossa, häntä käytännössä rangaistaan siitä, että jollain
toisella, jonka kanssa hänellä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sukupuoli,
menee hyvin. Tämä ei ole oikeudenmukaista. Näin vain raukkamaisesti potkitaan
maassa makaavaa.
Valkoinen
heteromies ei ole vain valkoinen, hetero tai mies, vaan hän on paljon muutakin.
Hän voi samalla olla vaikkapa ruotsinkielinen, lukihäiriöinen tai ylipainoinen.
Jotkut näistä ominaisuuksista saattavat olla hänelle hyödyksi joissain tilanteissa
elämässä, mutta ne voivat yhtä lailla olla hänelle haitaksi joissain toisissa
tilanteissa, toisten ominaisuuksien suhteen tilanne voi olla aivan
päinvastainen,. tai sitten voi käydä niin, että hänen elämässään ratkaisevampia
ovatkin ihan muut ominaisuudet ja toiset ympäristötekijät. Joka tapauksessa Ennen
muuta hän on ihminen ihan siinä missä vaikkapa musta homoseksuaali nainen.
Tasa-arvoa kunnioittavassa yhteiskunnassa näiden ihmisten asettaminen
arvojärjestykseen kuten Helsingin Sanomien Nyt-liite, emeritusprofessori
Airaksinen ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä esittävät, olipa järjestys
millainen tahansa, on väärin.
Miesten
tasa-arvo ry katsoo, että syrjintä on syrjintää ja että rasismi on rasismia.
Miesten tasa-arvo ry ei hyväksy kumpaakaan, eikä kumpikaan muutu
hyväksyttäväksi vain sillä, että niitä kutsutaan jollain toisella nimellä. On
harhaluulo kuvitella, että rasismin tai syrjinnän uhriksi ei voisi joutua kuka
tahansa. Rasismi tai syrjintä ei vähene sillä, että sitä lisätään. Tasa-arvoa
ja syrjimättömyyttä edistää tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen kohtelu.
Todistettavasti,
ei siis vain oletetusti, huonomassa asemassa olevan ryhmän asemaa voidaan poikkeuksellisesti
pyrkiä parantamaan erityistoimin. Jopa tällaisen ryhmän edustajien suosiminen
”positiivisen erityiskohtelun” kautta voi tulla tietyissä olosuhteissa
kyseeseen. On kuitenkin syytä korostaa, että ”positiiviseen erityiskohteluun ”
pitää turvautua vasta viimeisenä keinona, kun mikään muu ratkaisu ei tasa-arvon
ja yhdenvertaisuuden kannalta erittäin ongelmallista tilannetta korjaa. On lisäksi pystyttävä osoittamaan, että
käytännöstä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Jos yhden huonommassa asemassa olevan ryhmän
edustajien suosiminen vain heikentää muiden heikossa asemassa olevien ryhmien
edustajien asemaa, on kyseenalaista lisääkö käytäntö yhteiskunnan
tasa-arvoisuutta. ”Positiivista erityiskohtelua” tulee soveltaa vain
väliaikaisesti, ja sen käytön on oltava avointa, läpinäkyvää sekä ennakoitavaa.
Näistä syistä asiaa koskevan sääntelyn on oltava täsmällistä ja sen valvonnan
tarkkaa. Tärkeää on myös tärkeänä, että ”positiivista erityiskohtelua”
käytetään kaikkien todistettavasti huonommassa asemassa olevien ryhmien
tukemiseen kaikilla niillä aloilla, joilla tämä tuki on välttämätöntä. Koska
”positiivinen erityiskohtelu” on aina syrjintää, sitä tulee käyttää vain
harkiten ja tasapuolisesti. Viime kädessä tavoitteen pitää olla mahdollisuuksien
tasa-arvon toteutumisen varmistaminen, ei lopputulosten tasa-arvon
saavuttaminen.
On
esimerkiksi oltava valmiita harkitsemaan tietyissä olosuhteissa ”positiivisen
erityiskohtelun” käyttöönottoa opettajakoulutuksen hakuprosessissa siten, että
mieshakijoita suosittaisiin. Tavoitteena ei tällöin olisi ensisijaisesti
opettajakunnan sukupuolijakauman tasapainottaminen, vaan poikien
koulumenestysmahdollisuuksien parantaminen tarjoamalla heille positiivisia
miehen malleja. Mieshakijoiden suosimisen pitäisi myös olla tarkoin säänneltyä
ja valvottua sekä väliaikaista. Mieshakijoiden suosimiseen pitäisi kuitenkin
ryhtyä vain siinä tapauksessa, ettei miesopettajien määrää millään muulla
keinolla saada lisättyä. Vaihtoehtoisia keinoja voisivat olla mm. alan
kohdennettu markkinointi miesopiskelijoille ja opettajakoulutuksen
hakukriteereiden ja pääsykoejärjestelmien uudelleenarviointi. Koska vaihtoehtoisia keinoja ei ole, ainakaan
laajemmassa mittakaavassa, edes kokeiltu, ei tällä hetkellä ole syytä esittää
mieshakijoiden suosimista tai mieskiintiöiden käyttöönottoa
opettajakoulutuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti