Tasa-arvon arvosanasta (Karjalainen 14.3.2013)

Kuten Karjalaisen tiedesivujen (Karjalainen 11.3.2013) artikkelissa todetaan, sukupuolten välinen tasa-arvo ei vieläkään toteudu Suomessa. Miesten kohdalla tasa-arvotilanne on ala-arvoinen, sillä virallisen tasa-arvoliturgian suojissa meillä on miehiä sukupuolen perusteella syrjiviä lakeja ja viranomaisia.  Esimerkiksi tasa-arvolaki syrjii miehiä, sillä ko. lain nimenomaisena tavoitteena on erityisesti naisten aseman parantaminen. Miesten oikeuksien kannalta olennaisimmat tasa-arvo-ongelmat on siinä tarkoituksellisesti sivuutettu. 

Toisin kuin akatemiatutkija Johanna Kantola väittää, ei naisten väkivaltaisuus ole Suomessa marginaalinen ilmiö. Euroopan Kriminaalipolitiikan Insituutin (HEUNI) tutkimuksessa selvisi vuonna 2010, että miehistä 16 prosenttia ja naisista 17 prosenttia on joutunut parisuhteessaan väkivallan uhriksi.  Törkeästä perheväkivallasta noin puolet on naisten tekemää. Tasa-arvoeliitin pakkomielle vähätellä naisten väkivaltaisuutta ja jättää väkivallan miesuhrit oman onnensa nojaan kertoo karua kieltään siitä misandriasta ja tasa-arvon vastaisuudesta, joka rehottaa valtoimenaan suomalaisessa ”tasa-arvo”politiikassa.

Valitettavasti artikkelissa sorrutaan taas kerran miesten ja naisten keskimääräisten ansioiden vertailuun, mikä ei kerro mitään samapalkkaisuuden toteutumisesta. Todellisuudessa samapalkkaisuus toteutuu Suomessa melko hyvin, eikä palkkasyrjintää juuri esiinny. TANE:n Jukka Relander nostaa hyvin esille miesnäkökulmaa, vaikka esimerkiksi syrjäytyminen ja koulutuksen tasa-arvo-ongelmat jäävät hänen listaltaan. 

Maanpuolustuksen rinnastaminen vanhemmuuteen on kuitenkin absurdia, sillä vanhemmuus on (periaatteessa ainakin) vapaaehtoinen valinta, mutta vain miehiä koskeva asevelvollisuus on lakisääteinen pakko. 

Sukupuolten välisessä tasa-arvossa Suomen arvosana on miesten osalta 5. Hylätyn yläpuolelle arvosana nousee ainoastaan siksi, että maassamme toimii aktiivinen ja sisukas miesasialiike. 

Juuso Erno

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja

Naispoliitikko voi selittää kritiikkiä sukupuolellaan (HS 13.3.2013)

Pääkirjoitus Nainen on tänäänkin miehen paras ystävä  (HS 8.3.2013) on malliesimerkki siitä, miten eri tavoin mies- ja naispoliitikkoja kohdellaan julkisuudessa. Naispoliitikkojen kokemuksia pidetään totuutena, jota ei sovi kyseenalaistaa. Miespoliitikkojen kokemuksia sitä vastoin arvioidaan kriittisesti, kuten median toimivassa demokratiassa kuuluukin. 

Ei tarvitse olla einstein ymmärtääkseen, että naiskortin pelaamisella useat naispoliitikot pyrkivät torjumaan toimintaansa kohdistuvaa, täysin oikeutettua kritiikkiä. Nyky-Suomessa onnistunut uhriutuminen tuo valtaa. 

Osaavat naispoliitikot eivät tarvitse suojakseen mitään sukupuolierityistä silkkihansikaskohtelua, sillä he hallitsevat asiansa poliittisessa paineessakin.

Surkuhupaisaa on, että kovimmin kohtelustaan valittavat ovat usein juuri niitä naispoliitikkoja, jotka eivät ikinä olisi päässeet yhtä pitkälle miehinä. Syvälle juurtuneen kiintiöajattelun lisäksi naispoliitikot pääsevät helposti nauttimaan sellaisesta positiivisesta naistenlehti- ja lööppijulkisuudesta, josta miespoliitikot voivat vain haaveilla.

Vähättelyyn moni miespoliitikko sen sijaan törmää, etenkin uransa alussa.

Heidän on kestettävä se miehekkäästi vaieten, sillä valittamalla he vain saattaisivat itsensä naurunalaisiksi. Niinpä esimerkiksi pojittelu on Suomessa täysin julkista ja arkipäiväistä. Sitä ei tarvitse etsiä tai keksiä, eikä se kelpaa tekosyyksi epäonnistumisille. 

Juuso Erno 

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja

Kirkon vaiettu miesongelma

Eläköitynyt kappalainen Maritta Tynkkynen (Keskisuomalainen 10.3.2013) on syystä huolissaan pappiskunnan naisvaltaistumisesta, sillä evankelis-luterilaisesta kirkosta on kovaa vauhtia tulossa mies-vapaa vyöhyke. Pappien arvostuksen, ja kenties jopa palkkauksen, heikentyminen ei kuitenkaan ensisijaisesti johdu naisistumisesta, vaan yhteiskunnan maallistumisesta ja kirkon jäsenmäärän laskusta. 

Maritta Tynkkysen näkemys miespapeista on kliseisyydessään suorastaan seksistinen, jopa miesvihamielinen. Miksi miespappi ei muka voisi olla ihan yhtä ihmisläheinen ja empaattinen kuin naispappikin? Ihmissuhteita tai tunteita miehet eivät ole koskaan karttaneet, vaikka ovat kenties ilmaisseet itseään toisin kuin naiset. Jos Tynkkysen mielipiteet heijastavat kirkossa vallitsevaa ilmapiiriä, niin pappisuran houkuttelevuuden laskeminen miesten keskuudessa ei juuri yllätä. Miksi kukaan hakeutuisi ehdoin tahdoin töihin yhteisöön, jossa häntä pidetään sukupuolensa vuoksi huonompana astiana?

Mielenkiintoista on, että Tynkkynen nostaa juuri traditioistaan tiukasti kiinnipitävän ortodoksikirkon malliksi auktoriteetin säilyttämisestä. Ehkä miespapeissa voi olla jotain positiivista?

Juuso Erno

Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja